Väestö

 

Yhden kerran Roomassa villa Lantessa selailin koulukirjaa, joka oli Italian sotahistoria. Ehkä olisin kähveltänyt sen heilutellakseni sitä omilla luennoillani, mutta se oli silloisen johtajan lapsen kirja. Sekin lapsi on nyt aikuinen ja silloinen johtaja on kuollut. 

 

Kuten arvata saattaa, tuokin kirja kertoi omien sankariteoista ja katalien vihollisten tihutöistä. Hyllyssäni on saksalainen laajan yleisön kirja I maailmansodan ajalta. Sen nimi on ”koko maailma meitä vastaan”. Beevorin mukaan jotkut saksalaiset siviilit ja kenraalit uhkuivat voitonvarmuutta vielä helmikuussa 1945; hän siteeraa kirjeitä ja päiväkirjoja.

 

Liikaväestö on kauhea ongelma, mutta meillä on periaatteessa tieto sen ratkaisusta. Olen ottanut kuvaksi Researchgaten käyrän, koska se levittää väärää tietoa. Onnettomuus alkoi maanviljelyn koneellistumisesta, muka. 

 

Liikaväestöä tasaa vaurastuminen ja kohtuullinen luottamus tulevaisuuteen. Vaurastumisen paras väylä on koulutus. Lisäksi tarvitaan paljon ihmisiä, joilla Bachin kantaatin nro 82 nimi on omakohtaisesti selvä. Se on saksaksi Ich habe genug, suomennettuna ”minulla on tarpeeksi”. Tai ”minulle riittää, kiitos”.

 

Väärennän tässä kevyesti tekstiä. Itse asiassa lause jatkuu, että Jeesus riittää. Mikä siinäkään, hyvä mies.

 

Josta päästään ilmiantopuolelle. Olin ihmetellyt, miksi pianisti Wilhelm Kempff jätetään useimmiten maininnatta, kun keskustellaan vuosisadan suurimmista pianisteista.

 

Goebbelsin aloitteesta Hitler innostui täydentämään ja allekirjoittaman asiakirjan ”armoitetuista” taiteilijoista.

 

Kempff edusti siinä suunnilleen ainoana esittävää taidetta – tai oli siellä kapellimestari Furtwängler myös. Karajania ei ollut, sillä vaikka hän aloitti jo 1940 ammatissaan, englantilaiset äänilevyherra onnistuivat pesemään hänen maineensa.

 

En tiedä, mikä Kempffin yhteiskunnallinen suuntaus oli, mutta ainakaan hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän sai korvaamattomana taiteilijana pysyvän vapautuksen asevelvollisuudesta ja armeijan hommista sekä pysyvän suosituksen esiintymään kenraaleille ja vastaaville.

 

Ranskasta olisi rivi saksalaisten suosimia taiteilijoita, tyyppiä Maurice Chevalier, joilla oli merkittäviä vaikeuksia sodan jälkeen.

 

Ylistämäni klassisen musiikin suoratoistopalvelu Idagio muuten tarjoaa myös kaikki Kempffin 1960-luvun palkitut levyt ja sitten uutta. Shostakovich tulee taas, ja rakastamani 14. sinfonia Andris Nelsons ja Bostonin sinfoniaorkesterin uutuutena tekee vaikutuksen. Suhtaudun tuohon teokseen täysin puolueellisesti, koska laajat osat siitä on sävelletty Lorcan ja Apollinairen runoihin. Toisin sanoen nykyhetki välittää sellaista, mikä on viime vuosisadan parasta.

 

Jos joutuisin puolustelemaan runoutta ja klassista musiikkia, sanoisin ehkä, että ne ovat esittäjille yhtä vaativia ja yleisölle yhtä helppoja kuin EM-tason jalkapallo.