Järki hoi

 

 

Muuan oikeustieteen lisensiaatti, näinä aikoina väittelevä, jonka filosofian maisterin aineita olivat yleinen kirjallisuus ja poliittinen historia, vihjaisi Louis Menadin uutuuskirjasta ”The Free World. Art and Thought in the Cold War”.

 

Kysymyksessä on kirja, joka siirtää kunniakirjahyllyssä Peter Watsonin paksun ”The Modern Mind” ja hänen pari melkein yhtä hyvä kirjaansa ”Terrible Beauty” ”Great Divide” askeleen syrjempään. Puhe on siitä hyllystä, jolla ovat Friedell ja Gibbon ja kukaties yllätyksenä Carlyle.

 

Hyvän kirjan ylin tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

 

Kommentissa mainittu edesmennyt ystäväni ja paljon muun ohella tohtorinväitökseni toinen opponentti Veikko Litzen antoi työkalut. Mieleeni tulivat isoisäni kalut ja koneet, jotka joutuivat lopulta hunningolle, niin kuin me kaikki kerran joudumme. 

 

Työkalut ja alustava opetus on se asia. Huonommat opettajat tyrkyttävät oppilailleen valmiita paketteja, joiden hyöty on parhaimmillaankin samaa luokkaa kuin joulun yllätyslahjojen – iltaan asti, parhaassa tapauksessa seuraavaan aamuun.

 

Keskusteluissa minulle tarjoutui tutkimuskohde, joka ei koskaan toteutunut.. Antiikin ja keskiajan populaarikulttuuri ja roskakulttuuri. Toisin sanoen eurooppalaisen perintömme pimeä puoli.

 

Kielellisesti tolkuttoman vaikea Satyricon on etevästi suomennettu. Minulle tämä tausta johti Catulluksen kääntämseen, koska käsitin, että nykykäännökset ovat melkein poikkeuksetta väärennettyjä eli siistittyjä ja kaunisteltuja. Jatkoin keskiaikaan, jossa Carmina Buranan tuntematon osa on aarreaitta. 

 

Antikin ja keskiajan graffitteja, jotka hahmoltaan ja sisällöltään muistuttavat yllättävän paljon vessan seinään raapustettua, ovat lähde. Meidän mieltymyksistämme poikkeaa tolkuton sadismi ja kiduttamisella kiehtominen, joka todellisuudessa on länsimaisen historian suuri linja.

 

Friedellin usein moittima ”rationalismi” muuten tarkoittaa empirismin vastakohtaa eli asioiden ratkaisuyrityksiä pelkällä ajatuksella, havaintoihin ja kokeisiin turvautumatta.

 

Alussa kehumani Menad siirtää sodanjälkeisen taiteen ja tieteen aivan uuteen yhteyteen eli USA:n ja Neuvostoliiton hegemoniakilpailun välineiksi.

 

Vahinko että teksti perusteluineen ei aukea helpolla. Pitäisi olla valmiiksi selvillä Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin oudosta suhteesta. Pitäisi osata itkeä viimeistään siinä kohdassa, jossa kerrotaan, miten Sartre ja Camus löysivät Faulknerista ja Hemingwaysta aineksen eksistentialismin vapauden tulkinnoille. 

 

Ranskassa kukaan ei osannut lukea vaikeaa Amerikan englantia niin että esimerkiksi Faulknerista jätettiin kääntämättä murteet, värillisten puhetavat ja nurkkakuntaisuus. Hemingwayn ja Henry Millerin ”aitoutta” ihastelleet ranskalaiset eivät edes tienneet, että nämä olivat oppineet ”amerikkalaisuutensa” – 20-luvun Pariisista.