Etuoikeus

 

Menand, jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, on sen tason kulttuurihistoriaa Kylmän sodan ajalta, että kollegat historian professorit, etenkin Turussa, saisivat kernaasti sisällyttää hänen uuden teoksensa ”The Free World” tentittäviin kirjoihin.

 

Ilmoittaudun asiantuntevammaksi kuin moni muu. Jaksot joissa käsitellään euromarxilaisuutta ja esitellään totuus ja taru Sir Isaiah Berlinin ja Anna Ahmatovan tapaamisista Leningradissa sotien jälkeen, käsittelevät asioita jotka muistan itse. 

 

Otavan sarja Jokamiehen korkeakoulu taisi olla taloudellisesti yhtä paha fiasko kuin WSOY:n Antiikin kertojia. Firmojen edelleen jatkuva arvostus on näiden fiaskojen tulos. Tätä eivät nuoremmat nykykustantajat ymmärrä. Jos arvostus, josta Menand mainitsee usein, on käytännössä isompi asia kuin ekonomistien ROI tai ilmoitettu liikevoitto, sitä saa vain uskaltamalla. Siinä asiassa Tammi oli näitä kahta etevämpi, mikä lienee jo unohtumassa.

 

Jokamiehen korkeakoulu taisi olla ”toimitusjohtajan toimituksia”, joista Otavassa mainittiin vinosti hymyillen, Heikki A. Reenpäällä oli näitä oivalluksia, jotka olivat usein lähtöisin Norjasta tai Tanskasta. Ja Berlinin Karl Marxin elämäkerta (1968) oli ainakin minulle rokotus Moskovan marxilaisuutta vastaan.

 

Tosin kysymyksessä oli kirja kirjoista tai sanoja sanoista. Sellaisesta ei maailma muutu.

 

Menand kuvailee sitten pitkän näännytystaistelun, kirjallisuuden ja elokuvan sodan niitä vastaan, jotka viranomaisissa ja elimissä puristelivat luisia nyrkkejään kauhuissaan siitä, että joku altistuisi – epäsiveellisyydelle. Kuvaus on oikea ja kattava. Tuon taistelun Suomen sivurintamalla olin tukka silmillä itse mukana. Vielä korkeimman oikeuden esittelijänä koukkasin istuntoon aseman R-kioskin kautta ja kaadoin jutussa tuomittaviksi ja käyttämättömyyteen saatettaviksi todettujen pornolehtien päälle aamulla ostamani kasan kioskilla myytäviä tuotteita ja kysyin, mikä ero.

 

Joku oikeusneuvos aina narahti, että sopimattomat julkaisut eivät ansaitse lain suojaa, mihin vastasin aina, että juuri noin sananvapauden kuristajat aina perustelevat ja että muun muassa Lutherin kirkolliset kirjat todettiin sopimattomiksi ja yhteisen kansan kannalta vaarallisiksi vuonna 1519. En viitsinyt jatkaa, että Jeesuskin tuomittiin kansan kiihottamisesta eli sopimattomista puheista. Ja samoin Sokrates.

 

Menand kertoo saman tarinan. Törkeyksien tuottamista vastustetaan tehokkaimmin tekemällä se taloudellisesti kannattamattomaksi. Totta kai myös Joycen ja Millerin ensimmäiset kustantajat olivat rahan perässä. Joycen ”Odysseus” oli virallisesti katsottu mitä sopimattomimmaksi, ja mielestäni nolostuttavan lapsellinen ”Lady Chatterleyn rakastaja” samoin.

 

Sitä Menand ei kuitenkaan tiedä, että muutoin hyvin esitelty vapauden käsitteen jako, vapaus jostakin ja vapaus johonkin, esiintyy Lutherilla keskeisenä (”Kristityn vapaudesta”). Se mainitaan augustinolaisena perinteenä mutta löytynee paljon etäämpääkin. Se taas on hyödyllinen tieto, että Martin Luther King Jr. siirsi kansalaisoikeusliikkeessä korostuksen tasa-arvosta vapauden käsitteeseen. Se sopi erinomaisesti myös Kylmän sodan amerikkalaisille ja oli Neuvostoliiton dogmaatikoille ikävä pala. Kirjoittaja ei jätä maininnatta, että vapautta ja tasa-arvoa tärkeämmäksi osoittautuivat kommunistien mailla amerikkalaisilta näyttävät farmarihousut ja Amerikassa naapurin rouvat ja miehet.