As-duurissa

 

Kävin äitiä katsomassa. Ennen olin ajatellut, että hoitokoti Villa Andante on B-duurissa, mutta se onkin As. Siis Schubertin impromptu nro 2 op. post. 142 D. Esittäjänä nimenomaan Radu Lupu. Hänellä on juuri oikea viskositeetti, koska jopa Brendel on mielestäni hiukan liian sivistynyt.

 

Äiti sanoi, että niin moni hänet Kauhavalla muistaa, kun hän aina hätisteli kirjakaupassa lehtiä lukevia koululaisia olemaan pysäköimättä oven pieleen, jossa olivat telineessä Lukemista kaikille, Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto.

 

Minulla oli silloinkin kodikasta. Kysyin äidiltä, onko Apu-lehdestä mehumielin seuraamani Isaskar Keturi sukua ylikonstaapeli Keto-Keturille, joka ahdisteli Aspolan poliisin kanssa etenkin Kantolan kylän pontikkamiehiä. Opin että tiettävästi ei.

 

Ajattelin, että tuollaista tuo vanhuus on, ainakin 98 ikävuode jälkeen. Ennen liikenneympyrään ajamista huomasin erehdykseni. On Kauhavalla muitakin kuin Tuula Ilmonen ja isoista tytöistä Niemen Lea, jotka kai muistavat Nurmen kirjakaupan. Marialiisa Nevalaa epäilen. Hän varmaan kävi Osuuskaupan kirjakaupassa, kun se oli hänellä naapuritalossa. Mutta hänestä tuli professori ja pääjohtaja. Sen oikeastaan näki jo vuonna 1965 määrätietoisuudesta, jota huokui, kun hän kävi Porthanian IV kerroksen kirjastosta pussailemassa Tarmo Kunnaksen kanssa hissi takana näkösuojassa. Samaa paikkaa käytin itse samoihin tarkoituksiin.

 

Kieltämättä opinnoissa minua kiinnostivat etenkin naiset. Sekä silloinen että nykyinen vamoni ovat tulleet maininneeksi, että heistäkin opinnoissa erikoisen kiinnostavaa oli vastakkainen sukupuoli. Olen myös kuullut, että maamme poliittisen vaiheet määräytyivät pitkälle siitä, että stallari- ja revari-tilaisuuksissa oli tuota naiskauneutta ja jopa sielujen sympatiaa aivan toisin kuin keskustan ja oikeiston puolella, jonne pakkautui erilaisia vanhoja ruttuja.

 

Itse luin isäni oppikirjoja, kuten R. Sohmin ”Institutiones”, jo lukiolaisena, mutta olen antanut jo anteeksi. Varsinainen luonnonihme oli Pelkolassa asunut Hellevi Salminen, joka kuunteli levyltä John Coltranea ja tilasi Downbeat-lehteä, siis sinne maalle, 60-luvun alussa.

 

Minä haaveilin ylikersantin urasta, mutta Hellevi oli päättänyt, että minun on ruvettava esseistiksi. Joten ei siinä muukaan auttanut. – Kerran valehtelin tässä blogissa, että kirjallisen työni ylin innoittaja on ollut halu liehitellä täti-ihmisiä. Valehtelin. Todellisuudessa isot tytöt ovat viitoittaneet tieni, ja yleensä olen ymmärtänyt olla pulisematta vastaan.

 

Koska epäilen, että lukijoitteni joukossa on rikkaitakin, panen hatun kiertämään. Kai Ekholm ja hänen kaverinsa ovat koonneet kirjan kirjoista ja lukemisesta. Pikarahoitukseen kelpaisi avustus. Osoite on

https://mesenaatti.me/2082/lukemisen-aika/

 

Kaitsu oli siis Kansalliskirjaston johtaja, kunnes otti ja jäi eläkkeelle. Kaiken tuon tehtävän edellyttämän lisäksi hän on kukaties johtava salapoliisikirjallisuuden tuntija maassamme. Pistänpä hänelle pahan. 

 

Seppo Jokinen on suurenmoinen dekkarikirjailija. Tapahtumapaikka on useinkin Takahuhti, josta uskaltaudutaan joskus Amuriin asti ja ainakin yhdessä kirjassa Särkänniemen riemuihin. Samaan aikaan kuin koreakirjailijat tuottavat filigraania, joka käy silmille, Jokinen kirjoittaa kuin kirvesmies. Kielikuva on Päätalon romaanista, jossa kirvesmiehenä keskinkertaiseksi kuvattu Lauri Viita meuhkaa työmaakopissa ja häiritsee muita lukemalla ääneen laudanpätkiin kirjoittamiaan runoja. Päätalo asuin Kirvestiellä…