Tarinahetki Beethovenin kanssa

 

Eilen puhuimme niistä äidin käsitöistä ja muistelin hänen omaelämäkertaansa, joka on tehty virkkaamalla, pannulapuiksi. Ja valmistusohjeita. Kun kirjoitin niitä hänelle puhtaaksi, IBM:n pallokonetta ei ollut vielä keksitty. Välineeni oli Olivetin sähkökirjoituskone. Sai olla tarkkana ps. on pylvässilmukka. Kirjoitti Isäkin niitä. Ja Seppo. Viikolla rapsakan pakkasen vuoksi tuuletettiin neuleita, ettei koi söisi.

 

Luin lehdestä, että pyöröpuikot ovat nyt ihan saanta saaliissa. Mitä nyt tekee Tartsi Halonen, jos on hukannut omansa? Ainakin vuonna 1971 hän kutoa kilkutti käydessään koripalloharjoitustemme katsomassa. Varmaan hän oli Penaa vastassa, vaikka olen muistelevinani, että hän olisi katsellut kernolla silmällä Tuomiojaa. Olivatko Olli Alho ja Hector paikalla? Kyllä. Pitäisi kysyä.

 

Jos jotakuta kiinnostaa, hävisimme perusssarjassa kaikki ottelumme niin kuin apiniat, mutta väliäkö sillä. Nuorena sitä on hauska juoksennella vaikka pallonkin perässä. (Oikeinkirjoitusasu ”apinia” on Nummisuutareista. Esko käyttää sitä kurmottaessaan suutari Antresta. Kuin apinia markkinoilla. Kun maa ja taivas lyövät kuperkeikkaa.)

 

Kuuntelin. Muistini mukaan Matti Suurpää päätyy kirjassaan ”12 mestaria” pitämään Solomonin Beethovenia ylittämättömänä. Kirjaa en tähän hätään löytänyt, vaikka olisin mielelläni tarkastanut muistikuvani.

 

Aika on toinen, toinen tunto. Voi olla, että ylivoimaisen helppo saavutettavuus kääntää mieleni Barenboimin puoleen. Siellä ovat kaikki pianosonaatit aina ensimmäisestä numeroon 32. 

 

Ja miten liittyvät toisiinsa neuleet, äitini ja Beethoven?

 

Yksinkertaista. Voisin yrittää suomentaa pianosonaatteja, koska useimmat niistä ovat hyvin selvästi juonellisia kertomuksia, paitsi ehkä ”Hammerklavier” joka on epikriisi mielen järkkymisestä.

 

Tehän tiedätte, että runsaat sata vuotta ennen Beethovenia sävelmällä ei ollut kovin suurta väliä, koska kirkkokansa tunnisti sävellajista, miten mutruun suu on pantava. Barokkimusiikin ns. affektioppi.

 

Jos nyt lukijoina ajattelitte, että taasko sitä musiikkia, ajatelkaa itseänne. Nousitte keskellä yötä kuuntelemaan Bidenin bileemusiikkia vain siksi, että esiintyjä olivat maailman parhaita. Ja kitaristit oppivat blues-kansalta, että sei se sävel, vaan se särö! Jos lainaatte edelle kirjoitetun esittääksenne sen omananne, voitte käyttää hyvin englannin sanaa ”mood” tai ranskan sanaa ”ambience”.

 

Mutta jokainen järkevä merkonomi, me jotka istumme luu nenässä iltanuotion äärellä, haluamme kuulla saman sadun kerran toisensa jälkeen. Ja Beethoven on yks näistä. Hän kertoo 100 000 vuotta vanhoja tarinoita, joissa on jännitystä ja käänteitä ja jotka tempaavat mukaansa niin kuin Hakolan poliisi Marjamäen Orvon rapaojasta polkupyörän rämän alta.

 

Ja hyvän kertomuksen tunnus on sama kuin esimerkiksi neuleiden. Kun ei osaa ilmankaan olla. ”Hullu, kun en ottanut kudinta”, sanoi Beethoven odottaessaan maamarsalkkoja Wienin kongressissa, jossa hän oli tähtimuusikko 1814. Tai siellä olivat Euroopan kaikki kruunupäät. Kappale oli tilauskantaatti Op 136.