Perintö II

[Jatkoa]

 

 

 

Luther oli viisas mies. Aloitettuaan rettelönsä Rooman kanssa hän meni ensi töikseen naimisiin erään nunnan kanssa. 

 

Selibaatti eli niin sanottu siveysvaatimus oli nerokas juridinen oivallus. Papeilla oli tietysti tarpeen mukaan vaimoja, jalkavaimoja ja siis lapsia – mutta ei koskaan laillisia eli perintöön oikeutettuja. Papin tai esimerkiksi apotin tai kardinaalin hallitsema laitos oli kirkon ja pysyi kirkon omana. Kirkko myi virkoja, ja ostajia riitti, mutta maan myyminen oli ongelmallista.  

 

Jopa Italian miljonäärisuvut, Borgiat, Sforzat ja Medicit, joutuivat järjestämään sukulaispoikia paaveiksi päästäkseen kiinni Vatikaanin rahoihin. Ritarikunnat, kuten Temppeliherrat, yrittivät vaihtaa puolta taitavasti kuninkaan ja paavin taistellessa maallisesta vallasta, mutta siirtomaiden orjuutusta enteillyt ristiretkipuuha osoittautui ennen pitkää tuottamattomaksi.

 

Aivan viime aikoihin asti kirkko on hallinnut Italiassa ja Espanjassa myös teollisuutta. Kaukana Yhdysvalloissa puolestaan lahjoitukset ja testamentit ovat tehneet eräistä kirkoista varteenotettavan varakkaita. Sanotaan – tosin ei päivittäin – että maailman suurin protestanttinen kirkko eli helluntaiherätys vaikuttaa vahvasti republikaanien kannanottoihin, ja välillä myös demokraattien.

 

Trump ei heilutellut kameroille pankkikirjaansa, joka saattaakin olla hiukan surullinen näky, vaan Raamattua. Yhdysvalloissa kielto edistsää valtion varoin uskontoa on otettu iin vakavasti, että jopa setelien tekstistä ”In God We Trust” on korkeimman oikeuden ennakkopäätös – sallittiin, mutta mietitytti kovasti.

 

Täytynee olla pohjois-eurooppalainen maalaispoika – sellainen kuin minä – pitääkseen tuota näkyä erikoisena ja ihmetelläkseen amerikkalaisten uskonnollisuutta. Toisaalta sitten kaupunkikuvasta puuttuvat isot tuomiokirkot.

 

Trump vedettiin tähän kirjoitukseen siksi, että kirkon vastakohta on osakeyhtiö. Kirkko (ei uskonto) merkitsi sitoutumista johonkin heimoon eli klaaniin ja kukaties sen tekemiin päätöksiin. Protestantismin myötä noussut yhtiö (”kauppakomppania”) merkitsi sitoutumista paperille kirjoitettuihin sääntöihin ja siis asiointia aivan tuntemattomienkin kanssa.

 

Itse asiassa jo keskiajan lopulla tuli käyttöön sensaatiomainen keksintö, haltijalle osoitettu asiakirja. Ensimmäisiä sellaisia olivat vekseli ja maksumääräys. Sekös maantierosvoja harmitti. Seteli on kehitelmä juuri tuosta ajatuksesta, mutta se on vain puoli asiaa. Suurin kaupankäyntiä edistänyt uutuus oli henkilöluotto, jonka uranuurtajia olivat Venetsia ja Genova ja niissä toimivat rahanvaihtajat. Sitä perua penkki ja pakki on sama sana.

 

Kuvan kirja – kolmiosainen – alkaa olla vanhentunut. Silti mieleni ei ole lakannut kirvelemästä siitä, että tuo Braudelin tutkimuksen huippua edustanut teos on ilmestynyt kaikilla sivistyskielillä eli siis ei suomeksi. Jos tätä lukisi joku nuori ja lupaava henkilö, hänelle ehkä oivallisin yhteenveto Välimeren alueen vuosituhansien taloudellisesta kulttuurista  löytyy tekijänimellä David Abulafia.