Ihmisten muistama

 

Haluaisin julkaista tässä blogissa tai tämän rinnalla toisten ihmisten kirjoittamia kohtauksia heidän omasta elämästään.

 

Puhun siis muistelmista. Korostaisin että muistelmakirjat ovat keskimäärin romaanejakin heikkotasoisempia. Siksi ongelma on suuri. Jotta muistiinmerkintä kiinnostaisi, sen pitäisi myötäillä kerronnan hyviä kaavoja ja välttää huonot kaavat.

 

Kansanrunouden tutkimuksessa eli folkloristiikassa käytetään oppisanaa ”kokemuskertomus”. ”Memoraatti” sisältää usein yliluonnollisen tai vain selittämättömän kokemuksen. 

 

Niistä koottiin eri vuosikymmeninä kiitettävästi kirjoja, ja kirjoista saattoi lukea ihmeekseen, millaista oli olla kotiapulaisena herrasväessä esimerkiksi 1930-luvun kaupungissa tai rakennustyömaalla kottikärryjen ja betonimyllynkulta-aikana.

 

Sellaista kirjaa ei ole sattunut käteen, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta seistessä myyjänä kaupan tiskin takaa joitakin vuosikymmeniä. Sekin askarruttaa, millaista oli olla opettajana kansa- tai oppikoulussa oikein kunnolla, esimerkiksi koko työikä.

 

Esimerkkeihini sisältyy itsesoimausta. Tiski-ihmisiä oli ehkä suurin osa sukuani. Opettajina on nytkin sukulaisiani.

 

Kokemuskertomuksen yksi ongelma on epäluotettava muisti, toinen on ihmisten valheellisuus ja kolmas huonot esimerkit.

 

Kerran luin ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden kaikki vuosikerrat kannesta kanteen. Niitä oli saanut antikvariaatista pilkkahintaan. Niitä oli 347 numeroa ja yli 10 000 sivua. Artikkeleista noin 90 prosenttia oli mielenkiinnottomia ja merkitystä vailla. Suurin tuho aiheutui kirjoittajan harjaantumattomuudesta yhtyneenä luulotteluihin siitä, millainen hyvä sotajutun muka pitäisi olla. Uskottavat ja suorastaan raikkaat tai vain mielenkiintoa herättävät kohtaukset olivat väistyneet täysin tyhjän kaavamaisuuden tieltä.

 

Kohtuuton vertailu: Paavo Rintalan keräämä ja toimittama ”Sodan ja rauhan äänet” on todella hyvä. Vielä kohtuuttomampi vertailu: maailman huippua oli Studs Terkel, jonka kirja ”Working” kertoo tavallisen ja joskus epätavallisen työn tekemisestä ja ”Hard Times” muistoja 30-luvun pulavuosista. Myös sotamuistelmien kokoelma ”Good War” on suurenmoinen.

 

Paradoksi: keksityt muistot ovat usein parhaita. Tuossa yhteydessä on tapa puhua kirjallisuudesta. Nauhalta purettu suullinen kertomus ei muute yleensä toimi tekstinä, eikä muuten nauhoitteena liioin.

 

Hienoin tämän alan kokemukseni oli pitkä ilta tätini, kansankoulu opettajani ja matkahuollon pitkäaikaisen hoitaja kanssa. Kaikki olivat erikoislahjakkuuksia. Kun minulla oli takanani luvaton korttien selaaminen ja luvallinen pitäjänkartan tutkiminen, pystyin seuraamaan tätien tarinaa, kun he luonnostivat kunnan (Kauhavan) ihmisiä ja ilmiöitä 1920-1980 ja lisäksi vielä omien vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinoista mieleen jäänyttä. Sensaatioita ei juurikaan ollut. Joskus pappi oli pudonnut juovuspäissään saarnastuolista ja nuorison parasta harrastanut moraalinvartija hiipinyt löysänä pidetyn piian kanssa riihen ylisiltä olkia vaatteissa ja ruumenia hiuksissa. Onneksi välillä kerrottiin myös suurpyykistä pyykkilautojen ja lipeäkiven aikaan eli ennen pesupulverin ja Hoover-pulsaattorikoneen kumouksellista vaikutusta.