Käsillä

 

Joskus vieraille on näytetty seitsemän kertaa parsittu nilkkasukka. Se on anopin perua ja kertoo, että on ollut toisenlaisia aikoja. 

 

Äitini kanssa puhuttiin viimeksi eilen puhelimessa. Ja serkku lähetti kiitoksen saamastaan aineistosta, joka koski paikkakunnan nuorisoseuran suurisuuntaista Prinsessa Ruusunen -satunäytelmää, joka esitetiinsyksyllä 1946. Lähinnä värjätystä sideharsosta tehtyjä näyttämötarvikkeita oli ollut ullakolla vielä aikojen jälkeen, hänkin muisti. Prinssin miekka oli päällystetty ihan oikealla hopeapaperilla.

 

Varmaan hienoin omistamani taide-esine on villasukat, jotka sain kerran Pernaan Laimilta. Kyllä sukka syntyi omankin ikäpolveni tytöiltä kavennuksineen kaikkineen, mutta nuo sukat kertovat katsojalle heti, että sukkavartaita on helisyttänyt henkilö, jolla oli ainakin 70 vuoden kokemus tuosta työstä.

 

Ehkä ymmärrän jonain päivänä, miksi koneella ei saa syntymään alkuunkaan samanlaista. 

 

Tuollainen arkiseen käyttöön aiottu vaatekappale on ihmisen kädenjälki maailmassa ja siis samaa kunnioitettavaa luokkaa kuin elämän kaiken opettelun tuloksena syntynyt taulu Ateneumin seinällä. Karanteenivapaa rouvani tuli vähän pyörryksissä näkemästään liminkalaisen Vilho Lammen näyttelystä. Minäkin pidän ihmeenä, miten talonpoikainen raivo ja taito on siirtynyt väreiksi ja viivoiksi.

 

Tietenkin epäilen itsekin välillä, että tämän blogin kirjoitukset ja kommentit ovat yli-ikäisten horinaa, jolla ei pitäisi kuormittaa kallista kaistaa. Mutta kun näin ei ole.

 

Entiset ajat eivät olleet nykyisiä parempia eivätkä nykyiset ihmiset ole entistä heikompaa tekoa. Päinvastoin tuntuu, että ennen hyväksyttiin suoralta kädeltä ajatus, että tämä on hyvä, koska näin on ennenkin tehty. Puusta nikkaroitu ojalapio on suorastaa parempi kuin osuuskaupasta ostettu.

 

Eräs tuttu juoppo pääsi tehtaalle töihin lapionvarsia tapiseeraamaan. Hänen työnsä oli siis liimailla tehtaan merkkejä paikalleen. Kai käytössä oli Lukko-liimaa.

 

Silmiin sattui väite, että kynällä kirjoittaminen tekee hyvää aivoille ja hermostolle. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta.  Minulla on kyllä kymmeniä vahakantisia vihkoja, joihin jäljennän jatkuvasti runoja. Harraste on vanhanaikainen, runojen kirjoittaminen, vaikka kyllä niitä menee onnittelukortteihin ja kukkapuskien mukana. Ohjeeni on, että sekä mitallinen että mitaton kannattaa kirjoittaa kynällä.

 

Vetoan käsitysteni tueksi todellisiin asiantuntijoihin, pikkutyttöihin ja poikiin. Nautitaan leikkikahvia näkymättömistä kupeista, ja nukkekin saa. Tekoeläinlääkäri tutkii, onko pehmolelu säästynyt punkeiltä.

 

Eikö leikkiminen ja aikuisilla hiukan turhanaikainen näprääminen sormilla olekin juuri tuota aistien, aivojen, hermojen ja lihasten ylläpitämistä. Sanovat että tämä niin sanottu hienomotoriikka on arvokas asia. Saattaa olla ilmiönä samaa sukua kuin siivoaminen, joka on kuulemma aivan erinomaista voimistelua venyttelyineen.