Äläkää

 

Ikätoverini Pikku-Paavo juoksi äitiään pakoon ja huusi:” Äläkää äiti lyäkö.” Vanhempien lasteni jo koulun aloittanut ikätoveri vastasi isälleen asiassa, joka koski ehkä katuneen tuolin nostamista pystyyn:” Haista sinä Juhani pitkä paska.” Puhuteltu isä hymyili ylpeänä. 

 

En ajattele palauttaa mieleen joskus Summerhillin kouluun liitettyä ajattelutapaa, jonka mukaan lasten piti antaa myös ilmaista itseään vapaasti. Siinä olisivat yhdessä nyytissä vuosisatojen sotkut.

 

Useita sekunteja mietin, kuka on niin ikään koulun aloittaneen nuoren miehen mainitsema Lauri-setä. En nyt viitsinyt tarttua asiaan, mutta pidän varani. Tässä tapauksessa kysymyksessä oli täsmällinen ilmaus, isän veli. En tiedä, onko kuka tahansa vieras mies alle 10-vuotiaalle taas ”setä” ja nainen ”täti”.

 

Itse tunnen salaperäisen vahvaa vastenmielilsyyttä pelkän etunimen käyttämiseen vanhemmistani. Suorastaan vakuuttaisin, etten ole koskaan sanonut, että esimerkiksi Laila soitti, vaan ”äitini soitti”, jos siis haluan mainita asiasta vaikkapa kotona.

 

Toistakin tapaa on. Kun piti huutaa isää liiteristä kahville, jotkut huusivat ”isä” ja jotkut että ”Jaska”.

 

Jokainen kaunokirjallisuutta suomentanut tietää, että amerikkalaiset käyttävät keskustelussa toisen etuimeä melkein joka lauseen perässä, ja suomeksi se tuntuu hullulta. ”Mitä kuuluu, Mary.” ”Ei ihmeempää, Jane.” Ja terveenä on oltu, Mary?” ”Mitä nyt pientä kröhää, Jane.”

 

Otsiko esimerkki on elävää elämää. Tapa teititellä omia vanhempia oli olemassa vielä lapsuudessani, mutta lienee nyt kuollut täysin. Kolmas persoona kai voi hyvin. ”Käyks neiti täällä usein joraamassa” sanottiin muinoin, mutta tuo ”neiti” lienee kuollut kanta. Miten lienee koulussa? Meillä sanottiin ovelta:” Olisko opettaja hyvä ja antais anteeksi, kun mä myöhästyin.”

 

Kirjailija sanoo television kampanjassa hauskasti, että kielemme kaunein sana on ”myö” eli me. Entä ”hyö”? Varmaan olen useinkin kertonut, miten naapurin mummo Savossa purki sinunkaupat kanssani, kun tiedettiin, että olin väitellyt tohtoriksi. Olin ollut ”Jukka”. Nyt Lempi-mummu, joka siis ei ollut sukulainen, kysyi kahvipöydässä toista kupillista:” Ottaako hiän.” Ja siitä pitäen olin hiän.

 

Lukemani mukaan Ruotsissa pidettiin teitittelemistä joskus sata vuotta sitten röyhkeänä ja asiattomana mielenosoituksena. Kotiapulaista eli piikaa palkattaessa kuului kysyä esimerkiksi ”Soittaako Manta mantoliinia?” Ja juovukas ojensi mustunutta kättään sanoen:” Voisko herra jeesaa markalla.”

 

Sitäkin pitää kysyä joltain naiselta, onko koululuokan tai asevelvollisten jämerälle puhuttelulle vastinetta – käytettiin sinutellessakin sukunimeä. Väpi Linna oli niin hyvä, etten tältä istumalta edes muista, olko romaanin Määtällä ja Vanhalalla etunimeä ollenkaan. Muistelen että Hietanen mainittiin kerran Yrjöksi ja Koskela oli tietenkin ansainnut ihailevan lempinimen, Ville Vaitelias.

 

Olen tekemisissä erään etevän venäjän kääntäjän kanssa. Täytynee muistaa kysyä romaanin jaksoa, jossa Karenin päättää olla erikoisen kylmäkiskoinen ja käyttää vaimostaan etunimeä ja patronyymiä eli isännimeä. Sanakirjojen mukaan tämä on hyvin asiallinen puhuttelu. Onneksi en itse ole joutunut puhuttelun kohteeksi. Kullervovitsh kuulostaisi hiukan haetulta.