Jospa

 

Jospa olisi ollut nauloja. Eräälle tuttavalle selitin, että kovin moni meistä on keskenkasvuisena kilkuttanut vasaralla alasimella rautanauloja suoraksi. Rakentamisen jälkeen nimittäin laudoista nyhdettiin naulat talteen ja oiottiin tulevaa käyttöä varten. Nauloja kun ei tahtonut saada kaupasta ja jos sai, ne olivat mokomat kalliita.

 

Ja tuo oikominen oli lasten työtä, ja voi että sattui makeasti, kun löi vahingossa vasaralla sormeensa.

 

Viime sotien aikana naulat olivat arvossaan. Juoksuhaudat ja poterot oli tuettava, jotteivat ne olisi tulleet ensimmäisestä töyssystä silmille. Veijo Merellä on mainio novelli sodan sekasortoisesta vaiheesta. Tarinan päähenkilö kantaa mukanaan kahta naulalaatikkoa, ja koettuaan kauhuja, juostuaan ja uituaan pääsee kuin pääseekin töpinään. Kukaan ei kuitenkaan ole enää kiinnostunut rautanauloista. Nyt kiinnostaa, pääseekö täältä hengissä pois.

 

Katkera viinapullon omistaja saattoi sanoa tarjottuaan ryypyn kaverille, että niin meni kuin hohtimet kaivoon. Toisin sanoen meni äkkiä ja peruuttamattomasti.

 

Nuorempi väki saattaa hyvinkin olla tietämätön siitä, millaiset ovat hohtimet ja mihin niitä käytetään. Jopa kaivo voi olla etäinen mielikuva. Vettähän tulee seinästä ja menee viemäristä.

 

Ei tästä ole monta vuotta, kun huomasin, että sekä pajupehkossa parkkipaikan kulmalla että vähän etäämmällä, muinaisen ulkorakennuksen takana oli kaivo. Molempien kannet olivat lahonneet sellaiseen kuntoon, että niistä olisi voinut olla vaikka vahinkoa.

 

Muistan noin kolmivuotiaan nuorisorikollisen, joka löi leikkikaveriaan hellankoukulla päähän. Kesällä huomasin tuijottavani sellaista kapinetta samalla kuin mietin, mahtaako tuo Högfors olla käyttökunnossa. Hellankoukku on eri kapina kuin ranstakka eli hiilihanko, jollaista itse Paholainen piirrosten mukaan käytti työkalunaan.

 

Aiheen tähän siunailuun sain kun koulunkäyntinsä jo aloittanut jälkeläiseni, tietäväiseksi ja taitavaiseksi todettu varttuva ihminen, kysyi omalta isältään, että mitä nuo ovat. Vastaus oli että puukkoja. Minulle vähän jäi sellainen tunne, ettei pelkkä sana riittänyt. Olisi pitänyt ehkä jäljitellä aapiskirjaa, jossa isoisä vuoleskelee jotain, kirvesvartta tai kirnunmäntää, ja lapsenlapsi seuraa silmä kovana vieressä.

 

Isoisien kuuluu vuoleskella, mutta kun on tämä korona, eikä käden ulottuvilla taida olla tulitikkua kummempaa kalupuuta.

 

Itse asian tiesin. Ottamatta lukuun kalastajia, eränkävijöitä ja siten oikeita karvarintaisia työmiehiä puukkoa ei tarvita enää eikä käytetä mihinkään. Veitset ja muut keittiötarvikkeet ovat asia erikseen.

 

Minulla on konttoritarvikkeina pari puukkoa. Käytän niitä sotiessani yhä taidokkaampia paketteja ja hurjempia teippejä vastaan. Joskus viiltelen myös kirjekuoria siinä toivossa, että sieltä lepattaisi shekki. Mutta juuri luin, ettei pankissa – joku oli todella onnistunut löytämään pankin konttorin, johon pääsi sisään – tunnettu koko sanaa. Takahuoneesta joku oli huikannut, että sellaisia käytettiin ennen vanhaan maksamiseen. Ja itse muistan hävenneeni, kun naapurin rikkaalla ei ollut shekkejä, vain lompakko täynnä seteleitä. Hänellä oli tapana ostaa esimerkiksi henkilöauto käteisellä. Silloin kerran auto oli Kaiseri tai Puikki, ellei sitten Henry J.