Omena kaapissa

Kun saa ihan omenan, se pannaan kaappiin talteen, eikä sitä saa syödä ennen kuin se on mennyt pahaksi.

Tuohon suuntaan olen joskus mukaillut vanhempieni sukupolven elämänasennetta. On hyvä pilkata, kun on itse samanlainen.

Muistan kyllä yhdenkin pienen tytön, joka sai setelin palkakseen oltuaan lapsenlikkana ansiokkaasti muutaman päivän tai kokonaisen viikon. Hän osti heti koko rahalla karamelleja, söi ne kaikki ja tuli kipeäksi. Mahtoiko lopulta kunnolla ehtiä edes ulkohuoneeseen, sitä en tiedä. Mutta muistan kiihkoisan ilmeen, kun asianomainen juoksi pitkin kylän raittia rapisevat karkkipussit kädessä. Euca Menthaa ja Eukalyptusta, ellei sitten ollut mukana myös Pectus-pastilleja.

Välillä löydän kirjojani, joiden viimeinen loppu on kirjanmerkin (Post It) mukaan lukematta.

Puhe on pihistämisestä, mikä on korttipelitermi. Kun katsotaan omia kortteja, niin varsinkin ventissä se viimeinen kortti kertoo, onko tulossa voitto vai menikö metsään. Siksi sitä korttia nostetaan hyvin hiljaa, pihistämällä. 

Todella hyvät kirjat tulivat mieleen, kun kommentaattori mainitsi, luultavasti ihan omia aikojaan, Isaac Bashevis Singerin ”Shoshan”.

Minulla on aina ollut, samoin kai kuin kaikilla muillakin, vaikeuksia lukea hyvin murheelliseksi kääntyviä kertomuksia. Jos kirja – tai elokuva tai sävellys tai herra nähköön vaikka Lapin vaellus – on oikein hyvä, jossain vaiheessa tulee tunne, että voi kun tämä ei loppuisi koskaan. Lukemisen hidastaminen pihistämistarkoituksessa voi tosiaan johtaa siihen, että se loppu unohtuu lukematta, koska elämässä on kaikkea, tai ellei kaikkea, ainakin kolme, nimittäin pientä, keskikokoa ja suurta (Anhava).

Mahdollisesti ruotsalainen Lagercrantz sanoi kukaties juuri Bashevis Singeristä kadehtivansa ihmisiä, joilla on vielä edessään Singeriin tutustuminen. Ja Singer itse tuli määritelleeksi itsensä televisiohaastattelussa, jossa ujosteleva toimittaja oli kysynyt, että tehän siis uskotte yliluonnollisiin ilmiöihin. Singer:” Uskon… Mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista…”

Luultavasti reportteri oli viitannut vilpittömän ja vilpillisen keskeiseen rooliin Singerin koko tuotannossa eli kykyyn sisällyttää samaan tarinaan kaikkein pyhimmät ihmeidentekijät, joiden maine kaikuu taivaan käytävissä tuhat vuotta, ja kaikkein vähäpätöisimmät pikkuhuijarit tai kaupustelijat.

Järki on peto. Ei pitäisi rientää erehtymään. Kuitenkin juuri epätavallisen lahjakkaat ihmiset tekevät tavallisimmin juuri sen. En ole epätavallisen lahjakas, mutta tein juuri sen ylioppilaskirjoituksissa, enkä ole vieläkään toipunut. Nähtyäni koetehtävät hiukan hämmästyin, että näinkin helpoilla jutuilla viitsitään vaivata – ja kirjoitin ainoan ei-laudaturin siitä aineesta kolmeen vuoteen. Niin… se oli approbatur. Ja se koe oli helppo, oikeasti.

Toinen kommentoija sanoi osuvasti runojen kääntämisestä, mikä on tietenkin joskus harvinaisen mahdotonta eikä vain mitasta ja loppusoinnusta kiinni, koska jopa Kailaan, Sarkian tai Jylhän tavaton taito tyhjensi joskus tekstin. Mielestäni tärkeintä on löytää ja välittää varaus, siis sähköinen vuorovaikutus, eli esimerkiksi lauseen plus- ja miinusnavat. Lausetta ei pidä piilottaa kaappiin nahistumaan. Se ja siis sähköisku on otettava vastaan heti, siltä seisomalta. Joskus kyllä nousee tukka pystyyn. (Lukijan ei tarvitsisi sitä tietää, mutta minulla on käännetty sydämen rytmi sairaalassa voimakkailla sähköiskuilla. Tuuli yltyy: nyt pitää elää (Valéry).