Hullu

Harrastin siis sarjakuvia. Jo 1949 minulle tuli Sarjakuvalehti, jonka kannessa oli Teräsmies, ja sitten tietysti Aku Ankka näytenumeroista alkaen. Kirakaupan ansiosta tunsi Hogarthin Tarzanin ja A. Raymondin Iskevän salaman (Flash Gordon - suomeksi mm. Vaajanyrkki) jo hyvin varhain.

Mummu nimitti joskus sukukuntaansa Sortin sakiksi. Se oli Apu-lehden sarjakuvan nimi.

Päättelen, että Lapuan kummanlääkäri oli ollut vaihto-oppilaana, koska hänellä näin 1950-luvulla amerikkalaisen Mad-lehden. Nimi oli Jussi Ylänkö.

Luultavasti äitini suhtautui leväperäisesti rahanmenoon, koska minulle järjestyi sekä Madin vuositilaus että kirjoja, joista ”Mad Strikes Back” on Possulassa kirjahyllyssä tänäkin päivänä ja rivissä kymmeniä muita.

Hienostuneempaa makua edellyttäviin julkaisuihin, kuten The New Yorkeriin, tutustuin vasta Helsingissä. Punch oli mielestäni kuivakiskoinen. Ehkä ymmärrykseni ei riittänyt. Toisaalta Punch oli mielestäni myöhemminkin kuivakiskoinen. Suomalaisista pilalehdistä ykkönen oli Arijoutsin pippuri. Muistan jopa ulkoa lauluparodioita. ”Mun nimeni on Sinuhe ja arvo lääkärin…” ”Ja sontakärsät Horemhebin ryösti minkä voi – mutt’  teidän aika sen sijaan se sosialisoi.”

Mad-lehden sarjakuvaparodiat olivat todella hienoja. Ainakin Wallace Wood ja Jack Davis olivat uskomattomia piirtäjiä. Itse lehti synnytettiin tilanteeseen, jossa kauhusarjakuviin keskittynyt kustantaja, nimeltään sopivasti Educational Comics, tarvitsi jotain viattomampaa julkaistavaa.

Sitten lehti pikku hiljaa muuttui tavanomaiseksi ja alkoi jopa ilmestyä suomeksi. Mutta milläs suomennat sanoja, joita ei ole olemassa, kuten ”Potzrebie” tai hämäriä viittauksia, kuten ”acolotl” (harvinainen kala). Alfred E. Neuman julisti joka numerossa ”What – me worry” – minäkö surisin.

Koska lehdessä irvittiin myös mainoksia, epäilen että Madison Avenuen mainostoimistot olivat tavalla tai toisella juonessa mukana. Olen edelleen siinä uskossa, että 1960-luvun ”maananalainen” vastakulttuuri oli huolellisesti liikemiespiireissä suunniteltu. Kun hipit alkoivat käyttää kummallisia vaatteita, vaatteiden menekki kasvoi.

Luin lehdestä artikkelin, jossa haluttiin selvitellä nykyisten teknomiljonäärien hupparimuotia ja ikuisia teepaitoja.

En usko, että räätälin tekemä puku olisi noin vain mennyt muodista. Kyllä luullakseni kysymys on katetuotosta.

Suomessa tuntemani miljonäärit ja miljardöörit muuten eivät käytä töissä hupparia, farkkuja ja tennareita, vaan pukua ja kauluspaitaa. Aikakakauden sensaatio on luopuminen kravatista. Jopa tasavallan presidentti esiintyy ilman sellaista. Leikkaus ja laatu on hyvin maltillista. Sitä vastoin V. Putinista näkee jostain lukemani tiedon: hän käyttää Napolin kalleinta vaatturia, ja se merkitsee todella hyvin kallista.

Jos Mad olisi entisensä, siinä arvattaisiin, että seuraava muoti on ainoilla, alkuperäisillä taideteoksilla varustetut lippikset. Pitkääpä silmä kovana ja sanokaa minun sanoneen.