O jerum!

Reetta Meriläinen matkaansaattoi minussa hämmennystä. Hän täyttää huomenna vuosia. Se on hänelle aivan oikein. On ihmisiä, jotka vain tyhjentävät vuosia.

Tutustuimme Simopekka Nortamo ollessa Helsingin Sanomien maaherrana. Reetasta tuli päätoimittaja 1991. Kun olin sekä kolumnisti että ahkera avustaja, ne asiat jotka eivät menneet Pekka Tarkan kautta kulkivat Reetan pöydälle.

Suhtautumiseni naisaatteeseen horjui. Minusta oli sinänsä hienoa, että nuori nainen oli tuollaisessa tehtävässä. Toisaalta oli aivan selvää, että päätoimittajana oli henkilö, joka oli tolkuttoman hyvä siinä tehtävässä.

Lukijat eivät yleensä tiedä eivätkä edes aavista, mitä sanomalehden päätoimittaja tekee. Kun pelkästään Kulttuurin avustajana katseli ympärilleen, mieleen tuli välillä suuri sirkus. Ovissa kulki ihmisiä, joita ehkä voisi varovasti kuvailla persoonallisiksi, siis tyyppiä Heikinheimo tai Kajava, ja toisia ihmisiä, jotka varsinkin omasta mielestään edustivat Suomen kansan ja kukaties ihmislajin ehdotonta huippua, ja saapuivat kertomaan toimitukselle, miten sanomalehteä oikeastaan on toimitettava.

Tämä HS oli tuohon aikaan valtavalla levikillään todella suuri tekijä Suomessa. Uusi Suomi loppui juuri 1991. Reetta oli ollut aluksi urheilutoimittaja, toinen nainen sellaisessa tehtävässä. Häntä ei päässyt kiusoittelemaan kiivaasta nuoruudesta, koska hänellä oli työhuoneessaan seinällä se uutiskuva, jossa hän mielenosoittajien joukon kärjessä julistaa ”Springer ja Erkko – porvareiden verkko”.

Nuoremmille lukijoille on ehkä syytä ilmoittaa erikseen, ettei kysymyksessä ollut stalinismi, jota ei ollut vielä keksitty, vaan kriittisyys ja radikalismi, joka monien kummaksi ja harvojen harmiksi ohjautui itsensä Helsingin Sanomien sisään. Itse Aatos Erkko oli selkeästi sillä kannalla, ettei sanomalehteä johdettu esimerkiksi Kansallispankista eikä edes työnantajapiireistä. Suomi lakkasi olemasta yhden tai kahden totuuden valtakunta, ja vaikeaselkoinen termi ”isänmaallisuus” alkoi tarkoittaa runsautta, monipuolisuutta. 

Sanomien historiaa nyt julkaistaessa olen ollut hyvin hiljaa siitä, että esimerkiksi päivän sankari on todiste perinteiden muuttumisesta. Hän – ja samoin edesmennyt miehensä – ovat lähtöisin raukoilta rajoilta, mikä tarkoittaa Itä-Suomea, ja kouliintuneet lapsuudesta asti kovaan työntekoon, jossa ei edes käy mielessä, mikä työ sopii kenenkin arvolle.

Edes historia ei kiinnitä riittävästi huomiota johtavien sanomalehtiemme eroon. Helsingin Sanomat ei ollut alkuunkaan niin hienostunut kuin Uusi Suomi oli, siis omasta mielestään. Hesari oli ikään kuin kauppiaiden, Usari vanhempien lehtoreitten maun mukainen

Jäin miettimään, opetetaanko nuorisolle yliopistolla, miten muistelmakirjallisuutta käytetään.

Sääntö voi vaikuttaa nurinkuriselta. Uskottava tiedonvälitys edellyttää, etteivät vastuulliset toimittajat pane lehteen läheskään kaikkea tietämäänsä. Tässä tapauksessa jään hiukan haikailemaan. Valtavien muutosten aikana toimineelta olisi hienoa saada vain sopivan salaperäinen versio otsikon ylioppilaslaulusta. Kertosäe päivittelee juuri aikojen muuttumista. O Jerum Jerum Jerum – o quae mutatio rerum. ”Jerum” lienee suomeksi “jessus”.