Iholla

Oudosti kehutaan, miten kuulokkeilla kuuleekin hienosti. Perusfysiikka kuitenkin kertoo, ettei musiikin kuuntelua hyvien kaiuttimien kautta voita mikään, ainakaan muu kuin vihainen naapuri.

Etenkin René Jacobsin uusimmat levytykset passioista ja sellaisten kuin Händelin, Vivaldin, Charpentierin, Boccherinin ja sitten renessanssimusiikista – Josquin ja muut – aiheuttaa elimistöllisiä muutoksia. Niin, onhan siellä myös Mozartia, paljonkin. Ja Jacobs on erikoisen kiinnostunut mikrofonien sijoittelusta  niin että solistit ja kuoron osat laulavat etäältä.

Kovaääniset lähettävät kartioillaan ääniaaltoja, jotka vaeltavat ilmassa kuulijan korviin seikkailtuaan matkalla huoneessa.

Istun juuri sopivassa suorakaiteen ´muotoisessa tilassa, jossa on muutamia tuhansia kirjoja ja mattoja lattialla. Muutamakin kovan tason ammattimuusikko on käynyt toteamassa, että sokkona B & O:n aktiivikaiuttimien ääntä ei juurikaan erottaisi esimerkiksi verhon takana soittavasta orkesterista. Samassa tilassa on flyygeli, joten liedejä pääsee myös kuuntelemaan täysin aidossa esitystilanteessa; esittäjiä on ollut.

Jos joku nyt epäilee esitystäni, pankoon tuollaisessa paikassa vaikka nuppineulan teevadille. Sormenpäillä tuntee, miten se värisee musiikin tahdissa.

Laulunopetuksessa muuan sääntö on, ettei kurkulla lauleta. Tuki löytyy rintakehästä ja palleasta, eikä tekniikka ole edes vaikea. Kymmenen vuoden ahkera harjoittelu, ja alkeet rupeavat olemaan hallinnassa.

Ihminen on samanlainen ihme kuin viulu. Kuiskausta hiukan hiljaisempi ääni kantautuu näyttämöltä kolmannelle yläriville. Desibelejä ei tarvita monta.

Voisin ilmoittautua itsekin valheenpaljastuskoneeseen. Kuunnellessani kotona tunnen itse ruumiini jäsenissä värinän, ihokarvat nousevat pystyyn, ihon galvaaninen sähkönjohtavuus muuttuu, kämmenpohjat kostuvat, niska pörhistyy, villapaita puhdistuu.

Kun minulla on hiukan erikoinen muisti, näen kuunnellessani myös kuvat, esimerkiksi oranssit iltapilvet jotka sulavat yön kirkkaudeksi Johannes-passion lopulla jousten ylösnousemuksessa, tai Mozartin d-mollin pimeänsinisen sametin läikehtimisen. Sointujen taitteleminen aina g-molliin saakka nostattaa nenääni tuleentuneen viljan tuoksun, ja c-molli on hyvää vettä, C-duuri taas tunturipuron vähäravinteista eli kirkkaudessaan hiukan mautonta vettä.

Tuollaisen kuuntelun jälkeen en haluaisi joutua puhaltamaan poliisin putkeen, sillä tiedän olevani hiukan humalassa. Nojatuolin kuljettaminen päihtyneen on rangaistava teko. Luultavasti se on minulla endorfiinia, kun nuo etyylipuolen virvokkeet ovat pysyneet vieraina.

Olisin kummissani, jos joku tupakoisi tuollaista kuunnellessaan. Toistaiseksi kukaan ei ole yrittänyt. Se on sitten eri asia, ja tästä minulla on todistajana ystäväni Martti M., että jos tupakoitavana on jotain Cohibas -tasoista eli uskomaton sikari, musiikiksi sopii erinomaisesti vaikkapa sooloviulusonaatti; sekä Bartokin että Bachin tuon lajin teokset ovatkin pikemmin lineaarialgebraa kuin soitantoa.