Mitä raitiovaunun kuljettaja ajattelee

Ajattelin keskustella Kari Enqvistin kanssa. Hän kirjoitti lehteen. Sanoma oli, että” vain tiede hänet voittaa”. ”Hän” on vanha vainooja, kavala kauhea.

Minusta tiede ei ole edelleenkään riittävän tieteellistä. Luonnontiede on suuri joukko palvelijattaria ja palvelijoita, jotka neulovat tilkkuja yhteen. Tuloksena voi olla tilkkutäkki, tai sitten ei.

Näin rukkastuntumalla mainion valokuvan. Mies seisoo tanakasti purjelaiva Suomen Joutsenen lähellä Aurajoen rannalla. Olin pari vuotta sitten asianomaisen hautajaisissakin. Aivan vähän jäi vaille 100 ikävuodesta. Hienoa muistoa ei jäänyt vaille.

Kerran kysyinkin, että aivanko totta hän oli purjehtinut varusmiehenä ollessaan Suomen Joutsenella. Näin oli, ennen sotia. Sotavuodet hän oli seilannut sillä panssarilaivalla, joka ei räjähtänyt miinaan 1941, eli siis Väinämöisellä. Muun osan elämäänsä hän oli kuljettanut raitiovaunua Helsingissä. Tiettävästi kysymyksessä oli numero 8, joka olisi siis Salmisaari – Vallila. 

Se oli ennen tavallista, että päästyään leipäpuuhun ihminen pysyi ja hoiti työnsä kaikki elämänsä päivät. Tuloksena sellaisesta on yhteiskunta.

Raitiovaunun kuljettaminen on jatkuvaa eteenpäin pyrkimistä. Kuljettaja on selvillä siitä, että reitti on silmukka. Hän tietää myös sen, että niin on melkein kaikkien ihmisten laita ja että onnettomuuksia voi yrittää välttää taidolla ja varovaisuudella. Huima edistys on asia, jonka yhteys maailmaan on hiukan uskonvarainen, samalla tavalla kuin leijaa katsoessa narun olemassaolo.

Käydessäni talossa kutsun saaneena, kahvit juoneena, sai poikkeuksellisen tilaisuuden selailla vainajan vihkoja.  Hän oli tehnyt muistiinpanoja lukemistaan kirjoista. Vihkoja tuotiin kolme pinkkaa, kaikki korkeita. Ne oli paperoitu sillä epämääräisen sinisellä paperilla, jota ennen käytettiin kouluissa, ja se oli selvä, että vihko oli päällystettävä. Muovia ei ollut keksitty ja lakkaa uhrattiin vain sidottujen kirjojen kannen kiiltoon.

Edesmennyt ystäväni oli harrastanut erikoisesti matkakirjallisuutta, mutta myös luonnonhistoriaa ja kansantajuista tiedettä. Kaunokirjallisuudesta suuret venäläiset olivat saaneet paljon huomiota ja aikaa, etenkin Dostojevski ja Tolstoi.

Käsiala oli niin kaunista ja tasaista, että silmät vettyivät ihailusta. Lyijykynää oli jaksettu teroittaa tasaisesti. Luetuista kirjoista oli yksiselitteiset tiedot ja sen jälkeen yhteenveto sisällöstä. Usein riitti yksi sivu, Karamazovin veljeksistä kaksi. Sitten oli lukijan arvio luetusta.

Tiesin kyllä tämän, mutta syke kiihtyi ja välillä piti hengittää syvään. Kritiikit olivat tasapainoisia, perusteltuja ja osoittivat sekä perehtyneisyyttä että kiintymystä kirjallisuuteen. Kirjoittajaan ei ollut tarttunut edes kulttuurin takiaissanoja, joiden välttäminen on aidosti vaikeaa.

Tulkitsin että samalla tavalla kuin kirjoittaja oli halunnut ajatella omilla aivoillaan, hän oli tahtonut käyttää omaa kieltään eli sellaisia rakenteita, rytmejä ja valintoja, jotka sopivat juuri hänelle mutta välittyivät toisellekin. En tiedä, oliko näitä kukaan toinen lukenut. Lähetin hengessä terveisiä Sven Hedinille (ystäväni oli ruotsinkielinen), kiitin ja poistuin. Ei muistomerkin tarvitse olla yleisölle esitetty eikä ”vaskea vankempi” (aere perennius), vaikka Horatius sitäkin väitti.