Ei saa vertailla

Muistelen, että vertailu oli hyvin tärkeä asia. Siitä kyllä kiellettiin. Ei saa vertailla. Naapurissa oli parempaa mannapuuroa. – Mutta meillä on paremmin silitetyt ikkunaverhot.

Muistelin Uudenkaarlepyyn kaupunkia, jossa vietin pari viikkoa lukiolaisena tuttavaperheessä. Vanhemmat ovat nyt kai kuolleet, mutta perheen pojat näyttävät toimivan pontevasti paikkakunnalla. Sievästä tyttärestä en tiedä.

Sääli että 70-vuotispäivästäni on jo yli 5 vuotta. Nyt keksin, mitä sanoisin lehtihaastattelussa.

”Minulla sattui olemaan erikoinen kasvuympäristö. Ennen rippikouluikää tunsin pari- kolmesataa ihmistä ja ainakin 50 perhettä niin että olin käynyt kotona ja istunut pöydässä tai penkillä.”

Toisin sanoen tietoa oli runsaasti siitä, että eri paikoissa on erilainen meininki. Mitä tämä meininki tarkoittaa, sitä on vaikea selittää lyhyesti, koska tuossa sanassa sekoittuvat muun muassa talous ja tunnelma. Eräässäkin huushollissa kaikki huusivat koko ajan eli siis puhuivat huutamalla. Toisessa talossa oli tapana kiroilla kovasti, äiti ylimpänä, ellei isoäiti.  

Sitä en osaisi muotoilla, että sain erikoisen hyvän tilaisuuden kuljeskella ja katsella, koska perheeni ja isoisäni perhe tiedettiin suhteellisen vaarattomiksi niin ettei minuunkaan kiinnitetty erikoista huomiota, muttei myöskään hätistelty luudalla. 

Tämä ei johtunut mitenkään minusta. Isoisä oli kauppias mutta monitoiminen. Isäni taas tunnetusti oli joka paikassa. Äitikin tiedettiin ainakin siitä, että hän myi kirjakaupassa vihkoja ja kyniä ja tosiaan tarvittaessa vaikka kirjoja.

Siellä Uudessakaarlepyyssä myös vanhemmat olivat erikoisen onnistuneita ihmisiä, ja opin sellaisiakin kummallisuuksia kuin että perhe istui juomaan kahvia tai teetä yhdessä ja rupatteli päivän asioista.

Ironian puuttuminen lähisuhteissa oli aivan uusi kokemus. Kun olin melkein lapsi vielä, pidin luonnollisena, että vanhemmillani oli aina kiire, paljon lapsia nimittäin ja kauppa ja työasioita hoidettavana. Toinen kotini oli täynnä erilaisia enoja ja isoisä saattoi istua pöytään kirves kädessä, tai vasara. Mummu joi kahvinsa ja söi hellan luona seisaallaan. Se oli sellainen tapa. Jos oli vieraita tai vieraampia, asetelma oli tietysti toinen. 

Mutta lapsille ja nuorille vastattiin aina tyyliin ”lapset saa sitten kun on loppunut, etteivät polta suutaan”. Ja ellei keksinyt sanoa mitään ikävää, ei sanottu mitään.

Iloinen tervehdys herrasmiespiireissä oli: ai sinäkin olet vielä hengissä. Siihen sopi vastata esimerkiksi lääkärimme tavoin, että kun Jumala ei huoli ja piru tietää aina saavansa.

Niin nämä ruotsia puhuvat lähikaupunkilaiset vaikuttivat pitävän toisistaan ja sanoivatkin sen suuntaisia asioita. Sekös oudostutti!

Oli muuten meilläkin kotona ovikello, mutta se ei toiminut. Kuukausi sitten käsitin jälleen oman maalaisuuteni, kun joku paketin tuoja samoin kohteliaasti: teillä on avain ovessa. Missä se sitten olisi ellei ovessa?