Ruokkija II

(jatkoa...)

Toisin kuin erehdyin eilen sanomaan, Thomas Mann sai Nobelin Buddenbrookeista, mutta tuolloin, vuonna 1929, hän jo kirjoitti neliosaiseksi kasvavaa Joosef-sarjaansa, jota hän itse piti pääteoksenaan.

Se asia kuuluu yleissivistykseen, että Mann oli vahvin saksalainen ääni Hitleriä ja natsismia vastaan, ja asia oli tullut kaikille muilla paitsi ehkä Nobel-komitealle selväksi palkinnon myöntämisen aikaan.

Mannin jälkimaine oli Saksassa jakautunut, koska hänen tulkittiin puhuneen saksalaisten kollektiivisen syyllisyyden puolesta.

Joka tapauksessa Joosef-sarjan merkillinen piirre on tarina juutalaisista ja juutalaisesta yksijumalaisuudesta. Se ei tietenkään lainkaan miellyttänyt Saksan yleistä mielipidettä eikä siis Saksan kirkkoa.

Sarjaa sanotaan mytologiaan perustuvaksi. Se on kyllä väärä luonnehdinta. Oma ihanteeni Albert Camus sanoi Nobel-puheessaan, että intellektuellilla on kaksi silmämäärää, totuus ja luovuus. Ranskassa ”intellektuelli” on melkein sama asia kuin taiteilija. Ja taiteilijan tehtävä, sanoi Camus, on asettua poikkiteloin, jottei sivilisaatio tuhoaisi itse itseään.

Hän viittasi ydinaseeseen, mutta tarkoitti myös Hitleriä ja Stalinia.

Mannin Joosef on unennäkijä ja unenselittäjä. Nykykielellä se merkitsee ”taitelija”, tarkemmin ”kirjailija”. Mitään mytologiaa sellaisessa ei ole.

Ennen meilläkin kirkollisuus sumensi näkyvistä sen, että Joosefin tarina, Jobin kirja, Psalmit ja Saarnaaja eivät kilpaile kreikkalaisten kanssa vaan tähdentävät sitä. Ne ovat ”länsimainen sivistys”, joka ei jatkunut lopulta rappeutuneen Egyptin kautta, vaan juutalaisuuden + kristinuskon ja kreikkalaisuuden + roomalaisuuden reittiä.

Mooseksen ja Exoduksen muuten tunkisin mytologiaan, vaikka Mooses itse mahtoi olla mainio tyyppi.

Verrattuna esimerkiksi Waltariin tai jopa Tolstoihin Mann on historiallisessa romaanissaan suuri, koska hän hallitsee polyfonian. Hän on niin taitava, ettei jää yksiäänisen tapahtumaketjun vangiksi, vaan sanojen alla obligato basso viettää omaa elämäänsä hurjistuen joskus neljäksi itsenäiseksi ääneksi. Pako Egyptiin. ”Fuuga” on suomeksi ”pako”.

Ja Bachilta lienee peräisin käytännössä Adornon välittämänä suurimman musiikin ihmeellinen ominaisuus, joka on ironia. Mann kirjoittikin nuoren Wagnerin kärsimyksistä oivallettuaan, että Wagner on liian totinen.

Bach osasi ironian, jonka loistavin esimerkki saattaa olla Goldberg-muunnelmat, ellei sitten Die Kunst der Fuge, joka parodioi itseään.

Mann tiesi, että maailmassa on vain kaksi kertomusta, Faust ja Don Juan (Giovanni). Kaikki taianomaisesta tiedosta. Kaikki tiedonomaisesta tunteesta (rakkaudesta).

Loppu on hiljaisuutta.