4. tammikuuta 2020

Ruokkija II



(jatkoa...)

Toisin kuin erehdyin eilen sanomaan, Thomas Mann sai Nobelin Buddenbrookeista, mutta tuolloin, vuonna 1929, hän jo kirjoitti neliosaiseksi kasvavaa Joosef-sarjaansa, jota hän itse piti pääteoksenaan.

Se asia kuuluu yleissivistykseen, että Mann oli vahvin saksalainen ääni Hitleriä ja natsismia vastaan, ja asia oli tullut kaikille muilla paitsi ehkä Nobel-komitealle selväksi palkinnon myöntämisen aikaan.

Mannin jälkimaine oli Saksassa jakautunut, koska hänen tulkittiin puhuneen saksalaisten kollektiivisen syyllisyyden puolesta.

Joka tapauksessa Joosef-sarjan merkillinen piirre on tarina juutalaisista ja juutalaisesta yksijumalaisuudesta. Se ei tietenkään lainkaan miellyttänyt Saksan yleistä mielipidettä eikä siis Saksan kirkkoa.

Sarjaa sanotaan mytologiaan perustuvaksi. Se on kyllä väärä luonnehdinta. Oma ihanteeni Albert Camus sanoi Nobel-puheessaan, että intellektuellilla on kaksi silmämäärää, totuus ja luovuus. Ranskassa ”intellektuelli” on melkein sama asia kuin taiteilija. Ja taiteilijan tehtävä, sanoi Camus, on asettua poikkiteloin, jottei sivilisaatio tuhoaisi itse itseään.

Hän viittasi ydinaseeseen, mutta tarkoitti myös Hitleriä ja Stalinia.

Mannin Joosef on unennäkijä ja unenselittäjä. Nykykielellä se merkitsee ”taitelija”, tarkemmin ”kirjailija”. Mitään mytologiaa sellaisessa ei ole.

Ennen meilläkin kirkollisuus sumensi näkyvistä sen, että Joosefin tarina, Jobin kirja, Psalmit ja Saarnaaja eivät kilpaile kreikkalaisten kanssa vaan tähdentävät sitä. Ne ovat ”länsimainen sivistys”, joka ei jatkunut lopulta rappeutuneen Egyptin kautta, vaan juutalaisuuden + kristinuskon ja kreikkalaisuuden + roomalaisuuden reittiä.

Mooseksen ja Exoduksen muuten tunkisin mytologiaan, vaikka Mooses itse mahtoi olla mainio tyyppi.

Verrattuna esimerkiksi Waltariin tai jopa Tolstoihin Mann on historiallisessa romaanissaan suuri, koska hän hallitsee polyfonian. Hän on niin taitava, ettei jää yksiäänisen tapahtumaketjun vangiksi, vaan sanojen alla obligato basso viettää omaa elämäänsä hurjistuen joskus neljäksi itsenäiseksi ääneksi. Pako Egyptiin. ”Fuuga” on suomeksi ”pako”.

Ja Bachilta lienee peräisin käytännössä Adornon välittämänä suurimman musiikin ihmeellinen ominaisuus, joka on ironia. Mann kirjoittikin nuoren Wagnerin kärsimyksistä oivallettuaan, että Wagner on liian totinen.

Bach osasi ironian, jonka loistavin esimerkki saattaa olla Goldberg-muunnelmat, ellei sitten Die Kunst der Fuge, joka parodioi itseään.

Mann tiesi, että maailmassa on vain kaksi kertomusta, Faust ja Don Juan (Giovanni). Kaikki taianomaisesta tiedosta. Kaikki tiedonomaisesta tunteesta (rakkaudesta).

Loppu on hiljaisuutta.

5 kommenttia:

  1. Ei sovi myöskään unohtaa arabialaisten filosofien vaikutuksesta "länsimaisen sivistyksen" kehitykseen. Netistä löytyi tällaista tietoa:
    Arabialainen filosofia on hyvin heterogeenista erilaisen etnisen ja uskonnollisen taustan vuoksi. Tämän vuoksi siitä ei tule käyttää nimitystä islamilainen filosofia, sillä siihen kuuluu myös filosofeja, jotka kuuluivat muihin uskontokuntiin. Voidaan kuitenkin sanoa, että länsimaisen filosofian historiassa merkittävin rooli arabialaisella filosofialla oli uusplatonismin ja myöhäiskeskiajan filosofian välissä.
    Arabialaisen filosofian perusta on Aristoteles, jonka teokset ja niiden kommentaarit käännettiin ja toimitettiin arabiaksi jo varhain ja niistä kirjoitettiin monia merkittäviä kommentaareja. Lisäksi käännettiin paljon muita antiikin klassikoita, kuten Eukleidesta, Galenosta ja Platonia.
    Arabilaisen filosofian varhaishistoria koostuu kahdesta erillisestä kehityslinjasta. Yksi liittyy uusplatonismiin Ateenassa ja filosofiin al-Kindī (k. 879) ja hänen seuraajiinsa. Tämä suuntaus pyrki tuomaan filosofian osaksi islamilaista sivistystä ja käsittelemään filosofisia ongelmia, jotka syntyivät prosessin seurauksena. Toinen kehityslinja liittyy aristotelismiin Bagdadissa, ja sen perustaja oli Mattā Ibn Yānus (k. 940). Hän polveutui suoraan Alexandrian Aristoteles-kommentaattoreista. Hänen johdollaan (tärkein oppilaista oli al-Fārābī , k. 950) syntyi tarkka Aristoteles-kommentaattorikulttuuri, joka keskittyi huolelliseen tekstikritiikkin ja filosofisiin tulkintoihin Aristoteleen opeista. Tämä perinne siirtyi 900-luvun lopulla Espanjaan, jossa sen tunnetuimmat edustajat olivat Maimonides (Ibn Maymūn, k. 1204) ja Averroes (Ibn Rushd, k. 1198).
    Ilkka Pasanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että näissä kommentaareissa oli paljon uusiakin filosofisia käsitteitä, jotka valuivat osaksi kristillistä teologiaa ja filosofiaa. Esimerkiksi voisi ottaa kemian ja matematiikan, jotka kehittyivät Välimeren itä-ja eteläpuolella todella paljon.

      Poista
  2. Luin Thomas Mannin Tohtori Faustuksen vuonna 1992 ja se teki suuren vaikutuksen. Hieno ja syvä kirja. Muusta Mannin tuotannosta olen lukenut vain Buddenbrookit, Kuolema Venetsiassa, ja vain aloittanut Taikavuorta. Pari vuotta sitten Saksassa käydessäni ostin Lyypekin Buddenbrook-museosta sekä Tohtori Faustuksen että romaanin kirjoittamisesta ja synnystä kertovan kirjan, siis saksan kielisinä.

    VastaaPoista
  3. Herodotos antaa Egyptille korkean arvon kreikkalaisen sivistyksen alkulähteenä.

    VastaaPoista
  4. Paukuttelin 1970-luvun kirjallisuudenopiskelijana Mannia alkukielellä, ja paljon, "yli vaaditun". Musilistakaan ei ollut silloin suomeksi kuin Törless ja Kolme Naista. Jostakin syystä Mannin yhteydessä mieleeni pulpahtavat aina - hampaat. Suunnittelin silloin jopa pienoista tutkielmaa Mannin hammasmotiiveista. Hänen teksteissän hampaista puhutaan poikkeuksellisen paljon. Muistiinpanoni ovat kadonneet, muistini hapertunut, enkä jaksa kävellä hyllylle. Silläkin uhalla, että tämä kommenttini muistuttaa käymäläkirjoitusta tai Rorsach-näkyä, hivutan tämän varovasti parkkiruutuun kolhimatta muita ja saan samalla olemassaololleni kartesiolaisen todistuksen.

    VastaaPoista