Ruokkija

Waltari ei tarvinnut muuta kuin erittäin laajan kansainvälisen hälinän Tutankhamonin haudan löytämisestä. Egypti oli ollut osa Euroopan mielikuvia kautta aikojen. Napoleonin käynti pyramideilla lisäsi mielenkiintoa ja Rosettan kiven avulla toteutettu munaiskielen avaaminen alkoi tuottaa tietoa.

Egyptiläisyys oli suurinta muotia 1920-luvulla. Helsingissä sen näkee suoraan Eduskuntatalon sivusisäänkäynnistä, jonka muoto ja mittasuhteet ovat Egyptiä. Mahtailu on ikuista.

Vaikka Waltari oli kirjoittanut faarao Ekhnatonista jo 30-luvun puolella, olen ollut levoton kysymyksestä, mitä perua ”Sinuhe” on. Henkilön nimi on tunnetusti ruotsalaisen Grimbergin kirjaan käännetystä kirjeestä, ja alan kirjallisuuttakin oli. Lisäksi Egypti oli tietysti kaikille tuttu Waltarin ikäluokassa ja omassakin sukupolvessani raamatunhistoriasta.

Lopulta en voinut vastustaa kiusausta. En ole koskaan villiintynyt Thomas Mannin tuotannosta, vaikka tietysti osaa arvostaa sitä. Neliosaisen Joosef-sarjan niteiden yli olen kävellyt usein ja korkeintaan ajatellut, ettei minun tarvitse tuotakaan lukea. Olen yksi niistä, joilta ”Kuolema Venetsiassa” ei ole vienyt jalkoja alta. Minulla on oma Venetsiani.

Saksalainen Marcel Reich-Ranicki oli Euroopan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko. Hän oli paavi, jollaisen asemasta Anhava ja Pekka Tarkka eivät uneksineet. Koskenniemi olisi ehkä uneksinut, mutta suotta.

Pitkäikäisen televisio-ohjelman ansiosta Reich-Ranicki oli julkkis Saksassa. Ja Saksassa kun oltiin,  oli lukevaa yleisöä, joka suhtautui totisesti heille esiteltyihin teoksiin. Jotkut siellä ajattelevat edelleen, että samalla tavalla kuin klassinen musiikki, ainakin korkea romaanikirjallisuus on saksalaisen kielialueen etevämmyyden todiste. Runous heiltä melkein kuoli toisen maailmansodan jälkeen.

Ja Reich-Ranicki opetti saksalaisille, että maailmankirjallisuuden kolme huippua ovat Homeroksen Ilias ja Odysseia ja Thomas Mannin Joosef-sarja.  Lähinnä tuosta sarjasta Mann sai kirjallisuuden Nobelin.

Minäpä hankin sen käsiini. Merkeistä päätellen olen ensimmäinen henkilö, joka on lainannut sen Kirkkonummen kirjastosta, johon se näkyy hankitun 1948. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut sen.

Tiedättekö – mutta 1938 saksaksi ilmestynyt ”Joosef Egyptissä” on enemmän kuin Sinuhen esikuva. Ilkeä ja tietämätön ihminen voisi puhua plagiaatista. Ero on selvä. Mann on paljon parempi.

Itse olen välikädessä. Kirjoitan tällaista, vaikka olen vasta Theban kiihkoa kuvaavassa kohdassa. Samalla pidän rehellisenä sanoa lukijoilleni: älkää vain hankkiko tuota kirjaa, vaikka antikvariaatit ovat tulvillaan sitä ja saksankielisenä taskukirjana se on halpa, noin 10 europa kappale, ja Kindlenä koko hoito 30 euroa.

Hirvensalon suomennos on tavanomaisen luotettava, mutta aika vanhentunut, eikä hän ole pysynyt Thomas Mannin kyydissä, kun tämä väläyttelee saksan kielen pitkävirkkeisyydellä ja lisäksi vaihtaa kertojan näkökulmaa kuin obeliskin kiertäjä. (…jatkuu)