Aarnio

Aulis Aarnion Kangasalan Ilmonien hyvin erikoisesta suvusta on näiden vuosien kirjallisia ilonaiheita. Tämä blogikirjoitukseni ei ole arvostelu. Olen mielestäni kirjoittanut sellaisia useinkin ja aikaisemmin sanomalehtiin. Vaikka tuokin kirjoittamisen laji on muuttunut, pidän kiinni joistakin vanhoista tavoista. Olen esteellinen eli jäävi, koska olen Auliksen ystävä ja hän minun. Olen myös ollut hänen oppilaansa yliopistolla.

Siksi kerron niille, jotka tämän lukevat, että mielihyväni romaanista ”Väsynyt vaeltaja” oli suuri.

Osittain takana on henkilökohtaisia syitä. Juristiprofessorina Aulis Aarnio on edelleen yhdessä entisen oppilaansa Urpo Kankaan kanssa jäämistöoikeuden eli perinnön ja testamentin alalla itsestään selvä ykkönen. Kun Kangaskin on eläkevuosissa, puhumattakaan 1937 syntyneestä Aarniosta, tiedekunnassa on toisia miehiä remmissä. Aarnion julkaisut oikeusteoriasta olivat iät ajat kurssikirjoja ja itse hän veti alan kansainvälistä järjestöä ja luennoi ainakin 50 yliopistossa ympäri maailman.

Kaunokirjallisuus on kuitenkin sekin pitänyt häntä pihdeissään. Ensimmäinen historiallinen romaani sivusi Isonvihan aikoja ja naapurikunnan eli Pälkäneen tapahtumia. Itse hän on siis Kangasalta.

Tämä ”Väsynyt vaeltaja” saattaa olla Aarnion ei-juridisista kirjoista paras. Neuvoisin sekä kirjallisuuden että kulttuurihistorian ymmärtäjiä panemaan kirjakauppiaan koville. Ellei se onnistu, ainakin Adlibris myy teosta verkkokaupassa.

Olen lukenut Aarnion tekstejä ja nähnyt näytelmiä Muistelen että hänen kaunokirjallisen uransa alkuvaiheessa kävimme asiaankuuluvia keskusteluja, ja luulen, että samaa tapahtui yhteisen yhteyshenkilömme Jaakko Syrjän kanssa. Varmaan Aapo Junkola oli hänkin uskottuna miehenä.

Tämän romaanin hienous on tshehovilainen. Muistan lukeneeni jostain, kukaties Tshehovin omista merkinnöistä, että onnistuessaan teksti osoittaa lukijalle, että lukijalla on ulkoisen lisäksi sisäinen maailma. Tämä on juuri se piirre, jonka Tolstoi saarnainnossaan unohti joskus.

Kirjan päähenkilö taidemaalari Einar Ilmoni oli vaivojen lopulta murskaama lahjakkuus. Hän oli sotien jälkeen kuollessaan merkittävä taidemaalari. Mainetta hänelle ei kertynyt paljon. Hän vieroksui näyttelyitä ja oli haluton myymään maalauksiaan. Muun muassa Scherfbeckin opissa olleena hän hallitsi keinot ja aavisti tavoitteet, mutta voimat osoittautuivat riittämättömiksi.

Ja mitä elämänilmeeseen tulee, irvistelevä ja ilkeä kansa kirkonkylässä antoi kyllä kuulua itsestään.

Mutta minä hykertelen käsiäni. Kirjoittamalla erään toisen, todellisen henkilön tarinan erittäin hyvin tuntemastaan maisemasta Aulis on syyllistynyt samalla omaelämäkerrallisuuteen. Sain vastauksen joihinkin kysymyksiin, joita esiponnistettu monilahjakkuus herätti mielessäni jo kauan sitten.

Miksi laajasti kiitetty, vanha professorismies näkee tällaisen vaivan? Haluaako hän vielä kirjallisuuspalkinnon (joita annetaan jatkuvasti paljon vaatimattomammista teoksista)?

Luulen tietäväni vastauksen. Hän etsii haavettaan ja näyttää löytäneen sen.

Se on suurta.