Piirakkasodassa sattuu

Väitetään että ruotsalainen vapaaehtoisupseeri puuskahti, että sodassa on aina kaikenlaista harmia, kun koko komppania kaatui Kalevankankaalla mielettömässä hyökkäyksessä punaisten konekiväärejä vastaan.

Tiesin että kuvan Veikko Huovisen ja Veijo Meren toimittama ikivanha ”Piirakkasota” on vain kirja hyllyssäni. Weilin+Göösin alkuvaiheen viritelmiä ja Westrén-Dollin kuvittama.

Mutta nyt alan oppia, että omista kirjahyllyistäni teen jatkuvasti sensaatiomaisia löytöjä. Tulisin kevyesti toimeen ostamatta enää yhtään kirjaa tai sellaisia lainaamatta. Näin en kuitenkaan aio menetellä.

Mutta kirjallisuus on vaikuttanut minuun! Se on vaikuttanut juuri toivotulla tavalla.

Jos joku lukijoista kuvittelee, että lukemalla sivistyy tai että kirjoja lukeva ihminen on jotenkin parempi ihminen, kyllähän erehtyy. 

Jos haluaa parantaa tapojaan, voisi hakea naapurin mummolle maitoa ja kissalle makkaraa. Sivistymiseen taas avittaa ajattelu, ja se on hyvin vaativa laji, jossa venyttely ja rentouttaminen ovat paljon tärkeämpiä kuin voimaharjoitukset.

”Piirakkasodassa”, jonka siis avasin aivan vahingossa etsiessäni jotain muuta, on 53 juttua, suurin osa novelleja, osa katkelmia romaaneista.

Ainakaan minä en osaa edes kuvitella parempaa valikoimaa. Se on samanaikaisesti aivan tavattoman hauska ja sopivan kulmikkaasti opettavainen.

Merkillisesti vastaan nousee suuri määrä tarinoita, jotka luulin tuntevani vain itse tai kuulleeni Tuomas Anhavalta, kuten Orm Punaisen joulun juontia maalaileva ”Ormin ja Sigtryggin kaksintaistelu”, siis se juttu, josta käy ilmi, että pöydän kannella käydyn kaksintaistelun tuloksena toisen taistelijan pää saattaa kieri ja loiskahtaa olutkorvoon. Kirjoittaja (Bengtsson) ei kuitenkaan mainitse, oli vaikutus olueen haitallinen.

Samojen kansien sisältä muuten löytyy kaikkien epämääräisesti muistama Roald Dahlin juttu viinintuntijasta ja silmälaseista, jotka olivat unohtuneet arkistokaapin päälle.

”Sancho Panza” tuomarina (45. luku) pitäisi sisällyttää yleisen oikeustieteen tenttivaatimuksiin. Kunnon sotamies Svejkin ”Tekosairaat” pitäisi sisällyttää lääketieteellisen tiedekunnan ja maanpuolustuskorkeakoulun kurssivaatimuksiin.

Tällainen suitsutus on tarpeen siksi, että monet suuret teokset ovat suuren maineensa vankeja tai sekasortoisen rakenteensa uhreja. Esimerkkejä viimeksi mainitusta ovat Gogolin ”Kuolleet sielut” ja Rabelais’n ”Gargantua”, jonka rinnalla olisi aina mainittava vielä parempi ”Pantagruel”.

Voi että tällaistakin on olemassa. Ja vielä ihan ilmaiseksi ja ilman vaaraa myöhästymismaksuista. Ja kaikkien kuolla kupsahtaneiden antologioiden joukossa…