Kaverini Kakolassa

Aimo Myllylä kuoli 2002 sydänkohtaukseen 57-vuotiaana. Hän oli vankeinhoidon koulutuskeskuksen johtaja. Hän oli hyvä ystäväni.

Järjestimme vankilan johtajille ja vartijoille kursseja. Silloinen johtaja K.J. Lång suhtautui häneen välillä vähän väsyneesti. Näkyvä tukija oli Olavi Heinonen, korkeimman oikeuden presidentti. Yleensä tuomarit suhtautuivat vankeihin vain vaivana, ja ainakin pakkolaitoksen Janhunen sai kuulla itsestään, että sellaista vankia kuin hän ei ole olemassa. 

Opiskeluaikana – olimme Aimon kanssa aivan saman ikäisiä – luulin hänen rähähtävää nauruaan ja täysin mutkatonta käyttäytymistään välillä poseeeraamiseksi, välillä kouliintumattomuudeksi. Väärin molemmissa kohdissa. Aimo oli syvällinen ja puhdassydäminen ihminen.

Virkamiehelle vaarallisimpia ovat ystävät ja työtoverit. Kerran Aimo oli vaikeuksissa, kun hyvät työtoverit onnistuivat juottamaan hänet laivalla oikein juovuksiin ja kutsuivat iltapäivälehdet ja valokuvaajat satamaan vastaan. 

Tarkoitus oli häpäistä mies, ja kyllä Aimo häpesi. Hän ei ollut juoppo eikä edes viinaan menevä, vaan pikemmin tottumaton. Laivalla hän oli hortoillut päissään siellä täällä, mutta siinä kaikki. 

Istuimme monta kertaa asian ääressä. Minä tiesin, että vankeinhoidossa ja poliisin puolella ay-väen keskuudesta löytyivät pahimmat vastustajat, jotka sabotoivat koulutusta ja vähän kaikkea. Mikä on tilanne tätä nykyä, sitä en tiedä. Sanoin siis ystävälleni, että juuri hänet nämä perinnemiehet halusivat raivata tieltään. Aimo oli jo käynyt ilmoittamassa esimiehelleen, että hän oli käyttäytynyt mielestään täysin sopimattomasti, mutta vapaa-aikanaan. Siksi hän ei aikonut pyytää eroa tehtävistään mutta ilmoitti, ettei vastaava toistuisi.

Kerroin tietoni eräästä yhteiskoulusta joitakin vuosia sodan jälkeen. Rintamalta palannutta lehtoria epäiltiin pyrkimisestä rehtoriksi, ja siksi hallitseva rehtori hengenheimolaisineen järjesti hänelle ansan nuoren lukujaan viimeistelevän viransijaisen avulla. Uhkaava lehtori ei ollut lasiin sylkevää tyyppiä. Niinpä opettajat järjestivät yhteiset juomingit ja kohdehenkilö autettiin asiaan vihityn neiti-ylioppilaan vuoteeseen, jonka ääreen kollegat vähän ajan kuluttua ryntäsivät ”todistajina”.

Suunnitelma onnistui. Kohdehenkilö tosin ampui itsensä seuraavana aamuna rouvansa peilipöydän ääressä sodan käyneellä Nagantillaan.

Joku hankkeesta kieltäytynyt lehtori pani määrätietoisesti liikkeelle tiedon ennakkosuunnitelmasta. Niinpä lopputulos kuitenkin oli opettajan virkojen aikamoinen uusjako.

Taisin kysyä Aimolta, kumpi on tärkeämpi asia, työsi vai maineesi. Hän sanoi että tämä työ.

Tein taannoin itselleni listan tuntemistani henkilöistä, joita ihailen. Aimo oli sillä listalla. Luulen että häpeän kantaminen oli hänelle opittu taito, koska käsitin, että joku häntä edellisen sukupolven jäsen oli erotettu laestadiolaisyhteisöstä havaitun synninteon johdosta. Sen ajan Oulussa viina ja vieraat naiset eivät olleet syntejä, joten ehkä kysymys oli television katsomisesta.