Kehut

Päivä oli rauhaisa. Tietokone toimi riittävän hyvin; verkkoyhteys on meillä aina kehno. Käsi alkoi parantua. Olin napauttanut sen johonkin, ja verenpurkauma teki kirjoittamisen vaikeaksi ja jopa hansikkaan vetämisen käteen työlääksi.

En ollut uskoa silmiäni uudessa keskuskirjastossa. Näin paljoon rahaa ja hyvää suunnittelua, ja niinpä Helsingin keskustassa on nyt alue, jossa ei ole häpeämistä. Joka toinen vastaantulija puhui venäjää.

Kirjaston katto oli mielenkiintoinen, Pullistumista tuli mieleen, että teltan katolla on vettä, mutta luultavasti ne myös pidättivät ääntä, koska rakennuksessa äänten kohu oli miellyttävä ja ilma hyvä. Kahviossa oli läpileikkaus suomalaista lukijoista: viehättäviä äitejä ja vielä viehättävämpiä muksuja.

Nyt ymmärsin, että entinen pääkirjasto Itä-Pasilassa oli ollut sosialidemokratian romahduksen muistomerkki, tökerö rakennus tökerössä kaupunginosassa ikävän yhteyden päässä. Eikä vanha Rikhardinkadun pääkirjasto eronnut edukseen Venäjän vallan aikaisista kasarmeista, lyseoista ja muista tarkkailun ja rankaisemisen linnakkeista. 

Kulissirakentaminen on perinne. Tämä ei ole sitä. Uusi rakennus sopii ympäristöönsä ja ihmisiinsä. Tosin alaovella katselimme hetken, missä täällä myydään pääsylippuja. Ei myyty. Sinne saa mennä kuka tahansa. Poliiseja ei näkynyt, eikä yhtään rynnäkkökivääriä. 

Nyt meillä on kirjojen ympärillä kaksi kehuttavaa rakennusta. Se toinen on huolella kunnostettu Kansalliskirjasto. 

Olette lukeneet, miten huonosti kirjat menevät kaupaksi. Kaunokirjallisuus laskee jatkuvasti. Äänikirjat nousevat.

Takana ovat tietysti ”ajan ilmiöt” mutta myös kustannuslikkeiden huono johto. Kaksi suomalaista kustantajaa on sanonut minulle suoraan, etteivät he ole kiinnostuneita tietystä, puheena olleesta käännöskirjasta, ”koska se on liian hyvä”.

En pidä siitä, että toistetaan hammasta purren eilispäivän virheitä. Pitäisi pyrkiä tekemään huomisen virheitä.

Olen läkähtyä ihailuun Kari Hotakaisen vedosta. Eilen ilmoitettiin, että perustamansa yhtiön kautta yhteistyössä Siltalan kustannusliikkeen kanssa he julkaisevat David Foster Wallacen romaanin ”Infinite Jest”. Mesenaatti! Onko hienompaa nähty.

Tuota kirjaa en ole lukenut mutta sitä vastoi Walllacen ”Brief Interviews with Hideous Men” eli kaameiden ihmisten lyhyitä haastatteluja. Itsemurhansa jo tehnyt Wallace oli oikeasti erittäin merkittävä kirjailija. Oikeastaan se ei ole asian ydin, mitä suomennetaan, koska pahoja aukkoja on niin paljon. Arvaan ettei tämä kirja hurmaa kovin suurta yleisöä, mutta ei silläkään ole väliä.

Sillä on väliä, että suuren kyvykkyytensä jo kauan sitten osoittanut Hotakainen osoittaa näin kouriintuntuvasta arvostavansa kirjallisuutta ja olevansa valmis maksamaan siitä (Räikkös-kirjan tuloilla, arvaan). Hienoa, todella hienoa!