Muistelmani luku XXCLI

Ehkä olin riehaantunut. Oli niin paljon tekemistä. Oli naapurin kissan silittämistä ja kaikkea. Joka tapauksessa kävelin pimeän elokuvateatterin läpi kotiini, koska toisella oikotiellä kellarin kautta olisi voinut tulla maalari vastaan näkemään häpeäni. Oli päässyt lirahtamaan vähän, tai jopa hiukan enemmän kuin vähän, vaikka olin iso jo, pitkät housut, etulappu ja kankaasta henkselit. Ja luukkuhousujen napit olivat hankalat ja laamapaita tiellä.

Eilisen elokuvan näyttelijät Steve ja Bill olivat varmaan nukkumassa, että jaksaisivat illalla taas esiintyä.

Kävin kuuden junalla, mutta Lännen miehistä tiesin, että he matkustivat kiitotavarana peltilaatikossa. Tiesin että he voisivat matkustaa esimerkiksi Suomeen ja ruveta ajamaan hevosta tai hakkaamaan halkoja. Jos Tarzan olisi tullut lannevaatteessaan osuuskaupalle apinan kanssa, olisin mennyt katsomaan, mitä he ostavat. 

Arvelin että sukulaisemme Aku Ankka asui Rengon kujalla tai Ketojanmäellä. Sukua hän oli, koska yhden enoni nimi oli Aku. Talossa oli Iso Paavo ja Pikku Paavo, joten siksi myös Aku ja Aku Ankka. Jostain syystä aikuisia nauratti, kun opettajakin sanoi, että veljeni oli ilmoittanut koulussa nimekseen  Kipparikalle Kemppinen. 

Vielä nytkään en ole aivan varma kuvien esittävyydestä. Unet ovat kuvia. Ne ovat joskus hyvin todellisia ja välittömiä. Kansakoulu-todellisuus eli aistiemme meille välittämä, on tietenkin monumentaalinen väärinkäsitys. Mittakaavamme on toinen kuin myyrän, eikä molekyylejä aistiemme selvän todistuksen mukaan ole olemassa, yhtä vähän kuin kierteissumuja.

Luulen että takana on elokuvateatteri, jossa istuin käytännön syistä ja omasta mielenkiinnostani siitä alkaen kuin osasin istua eli reippaasti alle kaksivuotiaasta.

Nyt tiedän jälkeläisistäni, että monia meistä vaivaa jokin lukihäiriö. Porukat oppivat lukemaan kovin varhain ja yleensä olostuvat kirjoihin ennen kouluun menoa.

Pettämättömästi opin lukemaan sankarihaudoilla. Meillä jokaisella vainajalla oli oma kivensä ja siinä nimen lisäksi perustiedot. Pikku Paavo kuljetteli minua polkupyörällä ja kävimme usein kirkolla. Olin jotenkin päätellyt, että puhutut sanat muodostuvat kirjaimista. Ehkä se liittyi elokuviin, joissa oli alatekstit. Sen jälkeen oli helppo katsoa aapisesta. Minulla on äitini talteen laittamia lappuja, jotka olen kirjoittanut väriliidulla todella pienenä kirjeitä ja kirjanpitoa hiihtotuloksista. Mora-Nisse Karlsson voitti ja Vellonen oli kolmas.

Koska enoni Topi oli sanonut, että jollekin toiselle sällille pitäisi antaa tunti turpaan niin että lätty lätisee, pelkäsin siellä pimeässä elokuvateatterissa märkine housuineni, että jos saan rangaistukseksi sata tuntia saksaa. Sen niminen kirja oli hyllyssä ja – ottaen huomioon myös juuri loppuneet sodat – ajattelin että kysymyksessä on jokin erikoisen julma ja epäinhimillinen rangaistus.

Näin ei käynyt. ”Sata tuntia saksaa” on Kurt Kircheinerin oppikirja vuodelta 1943. Sitä vastoin luin oikeustieteellisen kirjoja lukiossa ja heti yhdessä sanottiin, ettei oikeus ole kuivaa kirjatietoa, vaan vähyl’ä viisauteen, joka ravitsee ketä vain. Se oli tämä Sohm (jonka kirjasta oli alkujaankin suomeksi vain ajatukset eksyttävä lyhennelmä).