Karsta

Toisenlainen ajatus muistin vioista. Muisti karstaantuu.

Mietin miten joku näkisi Tampereen junassa itsensä. Joidenkin vaiheiden jälkeen havaittaisiin, että aivan saman näköisillä henkilöillä olisi sama ajokortti, pankkikortti ja raskauttavasti lompakossa muutama seteli, joiden sarjanumerot olisivat samat.

Siinä olisi poliisilla ihmettelemistä.

Poliisi ei varmaankaan tuntisi Schubertin laulua Der Doppelgänger (Schwanengesang) eikä Goethen mainintaa, miten hän tuli itseään vastaan Italian matkallaan. Tuo ajatus oli suosittu 200 vuotta sitten ja kaksoisolento oli enne.

Hyvä Wikipediamme mainitsee englanninkielisessä artikkelissa myös suomalaisen perinteen etiäisentässä yhteydessä. 

Ilmoitan, että olen aika kova kokemaan etiäisiä. Lapissa olen kokenut itsekin kirjallisuudessa usein mainitun ilmiön, että asukkaalla on tuli pesässä tai pannu liedellä vieraan tullessa. Selitys on ohimennen mainittu ”tuli sellainen tunne, että joku voisi olla tulossa”.

Lapissa painin myös jonkin maahisen kanssa, joka osasi avata oven haasta ja hivuttaa sen auki, vaikka minulla oli lopulta kirves haan päällä painona. Olin viikonloppua yksin kämpällä. Kaverit loivensivat varhain maanantaina palaillessaan, että kyllä, täällä kummitteli jo ennen kuin tuossa sinun kohdallasi pritsillä tapettiin ihminen kirveellä. Tai ei se niin ihminen. Jätkämies.

Jos tapaa kaksoisolentonsa, sitä ei pidä heti liioin luulla erikoisen edistyneeksi hologrammiksi työntämällä kätensä sen sisään. Sellaiseen voi kuolla?

Oscar Wilde oli mainio mies, vaikka hänen kohtalonsa oli surullinen. ”Dorian Grayn muotokuva” on Wilden novellin maalaus, joka vanhenee ajan kuluessa, kun taas taulussa kuvattu ihminen, Dorian Gray, hilluu ja käppäilee ikinuorena. Itse asiassa hän viettää siivotonta elämää. Mutta sitten piru ottaa omansa. Ihme olikin saatu aikaan Faustin tavoin, lupautumalla paholaisen omaksi. Wilde kuvaili sankarinsa lystäilyä siinä määrin innostuneesti, että asiasta kehkeytyi skandaali viktoriaanisessa Englannissa.

Muistini kytkentäkaavio on omavaltainen. Joskus on vaikea saada sanaa mieleensä, kuten nyt ’hologrammi’. Joskus muisti toimii kuin tulostin liian usein. Yhden kappaleen sijasta tulee kymmenen ja jos hädissään kääntää virran päältä, seuraavalla käyttökerralla se jatkaa siitä, mihin viimeksi jäi. Juuri nytkin muistan silloin keski-ikäisen naisen, josta tiedän, etten ole tavannut häntä, en ajatellut enkä puhunut vuoden 1965 jälkeen. Eikä hänessä ollut mitään erikoista.

Muistan pääteltyäni häistä ja esikoisten syntymistä, että päivä oli 3.1.1948, kun termospullo meni reessä rikki, ja kaikki vain lauloivat ”juppi-juppi-jai”. Istuin tätini sylissä. Olin juuri täyttänyt neljä. Hevonen oli taata Urpo, mutta parireki varusteineen oli kai Uiton Matilta lainattu. Yhteenliittymä oli paikkakunnan purjelentokerhoa, jonka puheenjohtaja tätini oli.

Muistan missä laatikossa jokin esine on, vaikkei sitä enää ole, ei liioin laatikkoa eikä taloa. Unelmointi on vaativa ammatti.