Ja ikävä

Taide – kirjallisuus – on perimmältään tieteenvastainen liike. Tiede vastustaa taidetta kaikin voimin.

Kynnyskeksintö kirjapaino oli oman aikansa twitter. Ajatus oli sama kuin nykyisin. Keskustelu ei ole mahdollista, koska vastaaminen ei onnistu. Lentolehtinen ja twiitti ovat yksipuolisia julistuksia. Teknologiaa suositaan, koska kattavuus on niin suuri. Stalin joutui karjumaan torilla. Hitlerille oi osoitettu sähköinen äänenvahvistus, mutta ääneen jäi oluthalliongelma: miten saada se kantamaan särkymättä.

Lutherin kootut teokset on monissa kirjastoissa koottu samoihin hyllyihin. Selvää tekstiä on 72 erittäin isokokoista nidettä ja kirjeenvaihtoa on useita kymmeniä kirjoja.

Jos sellainen hylly kaatuisi, niin Lutherinkin muhkealla ruumiinrakenteella menisi henki.

Luther oli luultavasti mielipuoli. Eräät hänen  kirjoituksensa viittaavat pahasti narsismia vakavampaan häiriötilaan. Mutta  monin kohdin tuotannossaan, jopa Roomalaiskirjeen selityksissä, hän osoittaa tunteneensa hyvin munkeille ominaisen kuolemansynnin ”acedia”, joka käännetään perinteisesti väärin ”hengellinen laiskuus”. Kysymyksessä on turhuuden tunto, elämän tarpeettomuuden taju, jollainen lienee edelleen tyypillistä luostari- ja vankilaoloissa.

Luther itse osasi vastustaa tuota kääntämällä saksaksi ensin Uuden testamentin ja sitten Raamatun. Alkukieliä hän ei osannut pahemmin. Ainakin Erasmus myös huomautteli siitä. Mutta tulos, Lutherin saksa, oli sellaista, jota ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan ylitetty. Kielen tuoreus, kuvallisuus ja ihmeellinen eläväisyys tekevät pilkkaa toisten suorituksista.

Baudelairen ja muiden ”inho ja ikävä” oli 1800-luvun tauti, suunnilleen sama kuin aikakauden itse käyttämä ”melankolia”, Juuri tuon taudin takia pantiin pystyyn mm. ensimmäinen maailmansota. Siihen aikaan Freud oli jo kuljettanut yleiskieleen sanan ”hysteria”, joka kuvasikin erinomaisesti ajan tunteita ja tapoja.

Nykyaikana hyvä hoito on luopua Platonista ja ryhtyä Aristoteleen kannattajaksi. Platon oli musertava nero, jonka oivalluksien koko syvyyttä ei ole vieläkään käsitetty. Huvittavasti esimerkiksi yritykset silmukkakvanttipainovoiman muotoilemiseksi lähtevät Platonin ajatuksesta: avaruutta ei ole olemassa, ja siten ei aikaa liioin. Kenttiä on.

Georges Perecin ”Elämä. Käyttöohje” muuttuu yhä hurmaavammiksi, mitä pidemmälle sitä lukee. Itse kivitalon kasvattina käsitin jo varhain lapsuudessa, että talot ovat ikuisia. Vain ihmiset vaihtuvat. Seinät kestävät ja puut uskovat Jumalaan.

Omakin kotitaloni on niin tärkeä, että olen miettinyt itselleni kiilan muotoista (porrassyöksyn alle jäävän tilan kaltaista) huonetta, johon voisi vetäytyä. Tosin talo on purettu, mutta ei siitä niin vähällä pääse. Jo tuhat vuotta sitten kirkot rakennettuun paikkoihin jotka kuhisivat perkeleitä. Sama koskee tietysti monia merkittäviä rakennuksia. Ja juuri sellaista Perec kuvaa leppymättömällä rakkaudella.