Olemassaolon tarkoitus

Olemassaolon tarkoitus on miellyttää tätejään. Opin eräältä kissalta, että tätejä ja mummoja on kahta eri tyyppiä, makkaraa antavaa ja luudalla hätistävää.  Minulla tosin on eksistentiaalinen kriisi, koska kaikki tätini ovat kuolleet, mutta toisaalta muistan, millä jääkaapin hyllyllä on K-Masalan oivallista raakamakkaraa ja Pirkka-perunasalaattia.

Äitini kanssa harmittelimme viikolla, ettei meitä kumpaakaan huolita Ceradiin eikä muihin kognitiivisiin testeihin, joilla selvitetään muun muassa muistin toimintaa. Sanovat että rikomme vain ihmisten kalliit kapineet. Nyt se on kansanliike, mutta muistamme puolen vuosikymmenen takaa höpsähtäneen täti-ihmisen, josta minua nuoremmat sukupolvet käyttivät pilailunimeä ”neiti etsivä”.

Anteeksi keskeytys. Aivan niin kuin joku olisi koputtanut oveen. Ketään ei näkynyt. Ehkä se oli jänis. Muistan erittäin hyvin, että jänis se on, joka laukkaa laputtaa ja oveen koputtaa. Ja tämä on metsämökki.

Niin – tuo ihminen käveli kai kahdesti päivässä jostain Fräntilän mutkasta asemalle tai Renkoon ja etsi. En muista, että paikkakunnalla olisi ollut julkista paperikoria tai muuta jäteasiaa. Ainakin ihmiset viskoivat muun muassa makeispaperit, paperossilaatikot ja pullonkorkit huiskin haiskin maantielle tai ojaan. Hän poimi jokaisen roskan ja tarkasti sen. Meidän talon ympärillä oli elokuvalipun palasia, joista katsoja oli jotkut taivutellut taidokkaasti. Lipun kannat keräsi vahtimestarina toiminut talonmies. Häntä sanottiin ovenrepijäksi, vaikka lippuja hän siis todellisuudessa repi, samalla tavalla kuin tansseissa.

Soitin siis äidilleni ja kysyin. Ei ollut hänen aikanaan kassakoneita. Rahat pyyhkäistiin tiskin laatikkoon. Veikkausten varten vain oli iso ja pelottavan näköinen kone, joka löi kuponkiin leimankin. 

Tieltä ja ojista oli siis turha etsiä kassakuitteja, koska niitä ei vielä ollut. Vielä iät ajat ravintolassa kuitenkin huikattiin: ”Neiti, saanko Paragonin”. Nykyisin näytetään pankkikorttia tai pyydetään sävyisästi lasku. Paragon oli Weilin+Göösin markkinoima haitarilomake, jossa käytettiin hiilipaperia. Asiakas soi toisen kappaleen ja toinen puoli jäi liikkeelle. Maksaja vei sitten sen Paragonin työpaikallaan kassaan tai lähetti sen kassaneidille reikäkuoressa kerroslähetin välityksin ja sai rahansa takaisin.

Ne käsin kirjoitetut kuitit olivat siis rahanarvoista tavaraa, joten ei niitäkään ollut ollut taivasalla, ja minulta jäi tietämättä, löysikö tämä kertomani neiti eli täti-ihminen koskaan mitään. Luultavasti ei löytänyt.

Kirjakaupassa myytiin vekselilomakkeita. Pankista lainaa tarvitsevan piti täyttää lomake ja allekirjoittaa se, ja siinä oli erikseen maksava ja hyväksyjä. Epäilin että Ilmasotakoulun kadetit kierrättivät omaa vekseliä, jos heistä joku oli lähdössä Kauppalaan ja tarkoitus oli hankkia nestemäisiä virvokkeita. Sitä en tiedä, miten näihin pikalainan edeltäjiin pankissa suhtauduttiin. Jos kävi huonosti eli vekseli lankesi, se oli protestoitava. Oikeustieteen ylioppilaana hoidin sitäkin vaativaa tehtävää. Kanniskelin julkisen notaarin tiskille maistraatin toiseen kerrokseen trattoja ja vekseleitä, eikä aikaakaan, niin Kauppalehden protestilistalle ilmaantui asianomaisen nimi. Valmiiden lakimiesten huolettomassa kielenkäytössä vekseli oli ”pitkä paperi”. Olen itse täyttänyt niitä lomakkeita kymmeniä. Kun nimittäin ostin ensimmäisen käytetyn auton (Simca tonni – korjaamojen onni), vähittäismaksusopimuksen lisäksi oli allekirjoittava kustakin lyhennyserästä vakuusvekseli.