Toimittaja

Sirkka Kurki-Suonio, joka kuoli nyt, oli minulle kustannustoimittajan esikuva. Tämä on painokas kannanotto, koska olin jo päässyt jopa osallistumaan toisten hyvin maineikkaiden toimittajien työskentelyyn ja harjoittamaan sitä itsekin. Kysymys oli 1970-luvun alkuvuosista.

Tänäkin päivänä kirjailijan ylistäessä nerokasta toimittajaa – tätä esiintyy – Sirkka tulee usein mieleen. Hän työskenteli siis Tammessa, vuosikymmeniä.

Hänestä olisi tullut vaikka mitä, mutta ainakin hänellä oli hyvän lääkärin ote. Jopa hurjimmat kirurgit myöntävät, että pohjaltaan potilas parantaa itse itsensä, ja asiantuntija auttaa häntä keksimään keinot ja poistamaan pelot. 

Bashevis Singerin teoksista ensimmäinen Tammelle eli Sirkalle suomentamani oli ”Shosha”. Pelkäsin tuota tehtävää. Olin opiskellut alaa lukemalla kymmenen – kaksikymmentä suomennosta alkutekstin kanssa, eri kielistä. Tiesin nyt hyvin, miksi Juhani Jaskaria pidettiin huipputason suomentajana ja olin selvillä esimerkiksi Saarikosken ongelmista, joista epätasaisuus ja ehkä siitä johtunut ajoittainen piittaamattomuus oli helposti havaittava; hänen niskassaan ei aina ollut hyvää toimittajaa.

Olin tottunut esimerkiksi Anhavan tavalliseen avaukseen: ensimmäinen kurkuksi ja kysymys: mitähän tämä mahtaa tarkoittaa, jos mitään? Sirkka aloitti sanomalla käsikirjoituksesta, että tässä on hyvä sävy ja rytmi.

Olin omassa tyhmässä mielessäni päätynyt johonkin tuollaiseen. Tarkkaan kuunnellen kirjailijan puheäänen kuulee. Nyt äänikirjojen aikana tuon voisi näyttää. En esimerkiksi oikein mielly Waltarin romaanien äänikirjoihin, koska lukijan ääni on liian hyvä. Omia aikojani lukiessani kuulen hiukan käheän, syvän surullisen ihmisen äänen joka on luentanakin hämmästyttävän verkkaista ja kohdin hapuilevaa, kaikki tehokeinot unohtanutta.

Teimme pitkien vuosien kuluessa paljon kirjoja, joista kaksi oli omia runojani. En ollut ennen enkä ole jälkeen kokenut samaa. Sirkalla se luullakseni ei ollut tietoinen menettelytapa. Vaan tuli luonteesta ja taustasta. Tuota taustaa hän ei juurikaan tuonut esiin, ehkä siksi, ettei Suomessa oikein ole vastaavaa (Krohn – loistavan luokan taidetta ja tiedettä yli sadan vuoden ajan ja edelleen). Mutta todella, joillakin lääkäreillä olen nähnyt jotain samaa.

Jos kävimme yhdessä tekstiä läpi, jossain kohdassa hän saattoi vaivihkaa muuttua surullisen, melkein itkuisen näköiseksi, kuten ihminen, joka saa suuhunsa jotain jokseenkin pahaa mutta ei halua tehdä asiasta numeroa.

Niinpä toinen osapuoli eli siis kirjoittaja ei niinkään tempautunut haluun olla mieliksi, mikä ei herra paratkoon ole ihmiselle tavaton tunne, vaan tunsi itsekin mielensä apeaksi ja sanoi että katsottaisiinko tuota vähän yhdessä. Ja useimmiten keino löytyi ja hoito tehosi nopeasti. 

Kun olin tottunut nuorten miesten tekoreippaaseen porskuttamiseen esimerkiksi tekstin tajuajana suurenmoisen Vikstenin Villen kanssa, sain Sirkalta kerran kommentin, jota en ole ikinä unohtanut: tämä on kuule hieno – saammeko me ihan totta julkaista tämän.

Voi olla, että hän vain oli niin paljon minua viisaampi ja tiesi tarkoin, miten sanoja punnitaan, mutta minua melkein heikotti onnesta ja ihastuksesta. Tiesin tietämällä, että toisin kuin jotkut alalla toimivat Sirkka piti kirjallisuudesta ja käsitti, että se on elämässä tärkeä asia. Taiteessa ihminen on ihmisimmillään.