Liikenerot

Teollisuuden alan liiketoiminta tuo mieleen sodankäynnin. Varallisuus merkitsee paljon, mutta pääosassa on hapuilu. Ihmisten nerokkuus tai lahjakkuus havaitaan useimmiten jälkikäteen ja havaitsija on asianomainen itse. 

Sakari Siltalan jo toistuvasti esiin ottamani ”Oksalla ylimmällä”, tutkimus Suomen metsäteollisuudesta poliittisena voimana, sisältää lähes pelkästään asioita, joita ette ole tienneet. Se poliittinen historia, jota ehkä luitte, osoittautuu tarinaksi, jollaisia halutaan jostain syystä kertoa. Se taloushistoria, jota oli luettava myös tenttiin, osoittautuu anekdooteiksi, joita ei yhdistä oikein mikään.

Siltala on käynyt läpi suuren määrän myös uusinta asiakirja-aineistoa. Hänellä on lisäksi sisua sanoa, että jotkut ratkaisut tehtiin panematta niitä paperille. Lukija puolestaan ymmärtää, että laajatkin sopimukset, muistiot ja protokollat on laadittu asian vierestä ja tavan vuoksi.

Saisiko tämän hetken, 1990-luvun suuren muutoksen tai 1970-luvun suurten muutosten sisällöstä ja merkityksestä käsityksen tukeutumalla työehtosopimusten teksteihin?

Saksan pankkien ja teollisuuden toimista Hitlerin rahoittamiseksi on julkaistu sangen tyydyttävät tutkimukset, itse asiassa satoja tutkimuksia. Siitä ei saa tutkimalla selvää, miksi kävi niin kuin kävi.

Suomessa etenkin metsäteollisuuden rahoitus yhä etäämmälle oikealle liukuneille liikkeille tunnetaan vanhastaan. Kuva on edelleen kiehtova, koska siinä on monta osaa. Teollisuus halusi ja osasi esimerkiksi pitää palkat niin pieninä, että ahkerinkaan työmies pysyi niillä palkoilla tuskin hengissä. Työoloja on pakko kuvata kauheiksi. Vielä sotien jälkeen hakkuumiehiä pidettiin koko talvi metsässä avotulilla laavun tapaisissa, vaikka kämppiä oli alettu rakennella jo ennen sotia.

Kartellien parissa sähläävät merkkihenkilöt eivät ilmeisesti koskaan käyneet työmailla eivätkä uhranneet niille ajatuksia. Kun tehometsänhoito oli vallassa, ojitusta, lannoitusta ja etenkin valtavia avohakkuita pidettiin terveen järjen vaatimuksina. Joka niitä epäili, leimasi itsensä vaaralliseksi bolshevikiksi.

Tällä kohdin ilmoittaudun itse todistajaksi. Tosin olin 60-luvun alussa kesällä Sodankylässä niinkin ihmeellisessä työssä kuin istuttamassa metsää.

Pidän totena Markku Kuisman teesiä, jota Siltala tukee vahvasti. Poikkeusoloissa syntyneet 1920-luvun lait, nimittäin vuokra-alueiden lunastamista koskevat lainsäädäntö (”torpparivapautus”) ja puutavarayhtiöiden maanhankinnan rajoitukset (Lex Pulkkinen) loivat maahan pysyvän ”kansankapitalismin”. Metsänomistajia oli todella paljon. Sitä perua maassa juhlii edelleen maalaisliitto, jonka asema ei siis alkujaankaan perustunut maa-, vaan metsätalouteen. Ja kantohinnat eli puunmyynti erottaa Suomen muusta maailmasta.

Neroutta tarvittiin hyvin vähän. Tosin ilmiömäisiä menestystarinoita on, kuten Alfr. Kordelin ja Antti Ahlström. Saisinpa nähdäkseni ja kuullakseni Kimmo Hakolan Antti Tuuriin tekstiin säveltämän oopperan ”Vierivä kivi”. Kovia poikia.   Kysymyksessä on Antti Ahlströmin tarina.