Valistus ja rappio

Kauan olen kaihtanut tiedemiehiä, joiden kirjat valuvat yli äyräittensä. Tällaisia pitkän epäluulon kohteita ovat esimerkiksi Edward Wilson, Daniel Dennet, Stephen Jay Gould, ja - Steven Pinker.

Syy on luultavasti lapsellisuuteni. Olen edelleen pohjaltani vanha tuomari. Kun tarina on lähes aukoton tai kertomus erittäin vakuuttava, alan epäillä. Luulen oppineeni 60 vuoden lukemisesta, että tarinat ovat repaleisia ja totuus tulkinnanvarainen. Ehkä tiedän yhden asian: että olen hyvin tietämätön, suomeksi siis tyhmä.

Tuosta syystä Nietzsche, Spengler, Toynbee ja monet heidän kaltaisensa, jaksavat kiinnostaa. Olen koko ajan jokseenkin varma, että heidän tarjoamansa yleisavain ihmisen ja hänen menneisyytensä ja siten tulevaisuutensa avaamiseen, on väärä.

Pinkerin nostan tässä esille mainostaakseni sitä. Hän on MIT:n kognitiivisen neurotieteen osaston johtaja. En osaa kuvitella mitään hienompaa. Edellinen kirja, kysymys väkivallan vähenemisestä ja sen syistä historiassa, ”The Better Angels of Of Nature” oli jo liian laaja, 800 sivua. Tämä uusi, kuvasta ilmenevä, ei jää jälkeen. Arvaan 95 prosentin todennäköisyydellä, että uusikaan kirja ei ilmesty suomeksi. Siksi pureudun työhöni.

Teen parhaani pureutuakseni erinäisiin kirjoihin, joiden silppua sirottelen lukijoiden silmille. Anteeksi tunteellisuuteni, mutta yöllä ennen nukahtamista minulla on joskus sellainen tunne, että olen saavuttanut jotain elämässäni. Kirjojani (levyjä, nyt myös kovalevyjä) häipyy tasaiseen tahtiin jälkeläisten ja tuttavien kainalossa. Huutelen perään, ettei tarvitse palauttaa.

Jos tästä kupsahdan tuolissani takaperin ja lyön kalloni halki, lapset ja lapsenlapset osaavat tunkeutua digitaalisiin kirjoihin. Kindle on tässä mielessä vähän hankala, mutta perilliseni, joka ottaa tietokoneeni kainaloonsa, käyttää tietenkin sen Kindle Cloud Readeria. Käytännössä siihen riittää iPadini.

Pidän kovasti Pinkerin ajatuksesta, että romantiikka rakasti rajuja miehiä ja kertoi, että vallantahdossaan esimerkiksi viikingit Nietzschen mukaan vähät välittivät yksilöllisistä tunteistaan. Huti on Nietzscheltä aika paha. Ruotsi on täynnä itkunsekaisia riimukirjoituksia, joissa valitetaan esimerkiksi idäntiellä kuollutta veljeä. Länsimaisen runouden antologiat on tapana aloittaa Egil Skallagrimrsonin ”Pojansurmalla” (Sonatorrek).  Tuota 900-luvun järkyttävää tekstiä vanhemmissa anglosaksin kielisissä runoissa on paljon sitä kuohuvaa tunnetta, jonka romantikot väittivät puuttuvan niistä.

Saanee lisätä, että natsit kopioivat kiihkeästi romantikkojen erehdykset ja keksivät omia päälle. Molemmat joukkiot olivat sitä mieltä, että joka ei  yhtynyt heidän käsityksiinsä, oli ”rappeutunut”. Niinpä valistuksen ja edistyksen kartoittaminen ei ehkä ensi näkemältä pyörrytä kirjakaupoissa harhailevaa.

Mieleeni juolahti täydennys Pinkerin ajatukseen. Tämä huomauttaa, että noin 500-luvulla eaa syntyi kumma porukka Kung Futsesta Buddhaan ja Zarathustraan ja oikeastaan myös Vanhan testamentin profeettojen jumalaan.  Entä jos henkistyneissä uskonnoissa on pohjaltaan kysymys kilokaloreista (kilojouleista)? Ilmasto ja teknologia suosivat. Nälkään nääntyvä ei kiinnostu tieteestä, taiteesta eikä uskonnosta. – Ajatukseni takana on myöhäisneoliittinen vallankumous, runsauden maanviljely.