Lilleri lalleri

John Paul Stevens kirjoittaa ja julkaisee jatkuvasti. Hän on syntynyt 1920. ”Five Chiefs” on muistelmalta vaikuttava kirjanen viidestä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden presidentistä. Stevens aloitti presidentti Vinsonin esittelijänä pian sotien jälkeen. Warrenin kuuluisan kauden aikana hän oli asianajaja. Nimitys jäseneksi tuli 1975.

Hän eroaa muista tuomioistuimen leijonista (Holmes, Brandeis, Cardozo, Douglas) siinä, ettei hän ole Humpty Dumpty. Hän ei koskaan kiivennyt muurin päälle istumaan. Niin kuin Trump.

Kirjoituksissaan – ja tuomioistuimessa kirjoittamissaan perusteluissa – hän osoitti jo varhain, ettei hän kunnioittanut viran haltijaa, vaan virkaa.

Esimerkiksi William H. Rehnqvist oli Stevensin mielestä ääliö, mutta silloinkin kun Rehnqvist ainoana kautta aikojen antoi neuloa tuomarin viittaansa kultanauhat korostaakseen asemaansa ja siinä sivussa itseään, Stevens tyytyy sata sivua myöhemmin toteamaan, että Roberts herätti mieltymystä mainitsemalla virkaveljilleen, ettei hän aio tehdä samoin.

Lienee turha toivoa, että sana kiirisi nykyisen USA:n presidentin tai hänen oppineiden avustajiensa korviin. Stevens lopettaa kirjansa lainaamalla Abraham Lincolnia (1861): ”Hallituksen tehtävä on antaa oikeutta omaa itseään vastaan kansalaisten hyväksi aivan samalla tavalla kuin ratkaista näiden välisiä asioita.”

Hallituksen on suojeltava ihmisiä hallitukselta itseltään, ja tuomioistuimen tehtävä on olla valtion vihollinen.

Silloin kun Stevens taisteli aivan totta Pearl Harborissa 1941, oli vielä sitä ajattelua, että sodassakin päämääränä on tehdä vihollisen toimet tyhjiksi eli eliminoida ne. Diktatuurin päämäärä on ajaa keinoihin katsomatta läpi diktaattorin tahto.

On sääli, ettei tätä kirjaa lue Suomessa eikä Euroopassa käytännössä kukaan. Näitä on myös kovin vaikea kirjoittaa. Oikeudellinen ajattelu on, jos se on hyvää, aina kiinni tosiasioissa ja tapahtumissa, joista viimeksi mainitut ovat aina hiukan sattumanvaraisia. Siten johtopäätökset eivät ole pysyviä, eivätkä saa olla sellaisia.

Yksi Stevensin muotoilema selitys on hyvä muissakin maissa, joissa perustuslaillisuuden merkitys ei ole yhtä suuri kuin USA:ssa.

Oletteko muuten huomanneet, miten laimeasti poliitikot ja monet merkittävät lakimiehet suhtautuvat perustuslakituomioistuimeen Suomessa?

Toisin kuin muissa jutuissa, perustuslaki tulkittaessa on kaksi muuttuvaa tekijää, laki ja maailma. Kun maailma muuttuu, lain tulkinta ei välttämättä pysy entisellään.

Kun Rehnqvist kirjoitti tuliaseen kotona säilyttämistä koskevassa asiassa osavaltion suvereeniteetista ja arvosta, Stevens huomautti äänestyslausumassaan, ettei perustuslaki mainitse eikä tunne kumpaakaan. Kun tapasin Stevensin, mainitsin että tuo ”juus suum quiquae” on Ulpianus Dig. 1.1.10, Stevens sanoi, että esiintyy myös Cicerolla. ”De legibus”. Sain omistetun kappaleen artikkelia ”Näkökohtia solmukkeen värin valinnasta tuomioistuintoiminnassa”.