Piilopankki

Eräs oikeustieteen professorini eteni Aleksanterinkadulla samalla tyylillä kuin pikaluistelija Thurnberg aikoinaan. Vaikka käsillä ei ollut pitkä matka, hän irrotti komeasti ulkokaarteen puoleisen käden kurvatessaan ja heilutti papillista lierihattuaan.

Pankkihuoneistossa eilen Big Air-ja kumparelaskun tyylit olivat käypää kamaa, varsinkin jos rollaattorissa oli käsijarru päällä.

Olen kantanut lähinnä kolikoita Osuuskassaan, joka muutti kerran nimensä osuuspankiksi. Kassanhoitajan, sittemmin pankinjohtajan perhe asui yläkerrassa. Tiskin takana istui erilaisia tätejäni.

Joku ymmärtämätön, arvattavasti valtio, oli pannut pikkusumman Yhdyspankin tililleni, jota en ole jaksanut koskaan lopettaa; käyttöshekkejä löysin vielä, mutta epäilen, etteivät ne ole enää käypää tavaraa.

Nyt sitten tuli yllättäen hammaslääkäriä ja vastaavaa. Jos tuohon Yhdyspankin tiliin oli ollut pankkikortti, sitä ei ole näkynyt moniin aikoihin. Siis käteistä!

Olen kohtalainen asiantuntija näissä pankkiasioissa. Niinpä tiesin, että firma on tällä kertaa nimeltään Nordea. Sitä en tiennyt, että Kirkkonummen konttori oli vallan lakkautettu.

Jakotutkimuksissa ilmeni, että tuo pankki antaa tililtä käteistä rahaa kahdesta konttorista. Toinen niistä on Kaivotalossa tai Makkaratalossa tai mikä lienee. Kaivokadun ja Keskuskadun käyntiosoitteet eivät ole erikoisen paljastavia.

Kolmas puhuttelemani teollisuusvartija arveli, että tuolla se on, huiskautettuaan kättään epämääräisesti. Ja löytyi se, visusti erään kulman taakse piilotettuna.

Sisällä oli sata ihmistä ja näistä noin puolelle tuolit. Bireka kourassa aloin tarmokkaasti tähyillä,

Odotus ei ollut pitkäkään. Jo tunnin kuluttua vuoroni tuli ja sain laihan nipun oikeita seteleitä. En uskaltanut yrittää siirtää niitä vakinaisesti käyttämälleni tilille. Tuoleilta katseltiin jo päälleni kuin naskaleilla.

Muistelin nuoruusvuosieni junapelureita, joilla oli setelikäärö povitaskussa. Käärön vaikuttavuutta oli joskus lisätty leikkelemällä sen sisään palasia maakuntalehdestä. Paikkakuntalaiset muistelivat, että Heinäveden kuuluisa Lihavan Sallisen lompakko oli yleensä niin painava, että se viisti takataskussa maata. Ennen vanhaan isäntämiehet eivät suosineet tyköistuvia vetimiä. Tarkka mies taitteli hattunsa hikinauhan alle snellmanin kuvan eli kymmenen tuhatta (ennen viisi tuhatta) setelinä.

Ennen pankin vakavaraisuus ja kultakantaisuus ilmeni rakennuksen runsautena ja palveluna. Jo ulko-ovella saattoi olla vahtimestari mielin kielin avaamassa. Nykyisin suurimmissakin kirkonkylissä on viisi eri pankkitaloa, kaikki käytännössä tyhjillään.

Poistuin hyvillä mielin. Kiukkuisille akoille ei pärjää edes Wahlroos. Kahdella asiakkaalla näin kädessä pankkikirjan, toisella säästötilin ja toisella karttuvan. Tuon kansanperinteen luulin kadonneen.