Valoisa yksinäishuone

Kidutuskammioissa ei ole tullut käytyä, toistaiseksi. Viemättä sen sellaiseen myöskään mene; Keski-Euroopassa yleisölle esiteltävät alan paikat lienevät osin väärennettyjä, enimmin osin paranneltuja.

Kerran kävin Lontoossa vahakabinetissa. Nyt tuli mieleen, millaisen vahanuken saisi viistokeilaamalla ja tulostamalla 3 D –tekniikalla. Arvaan että tulos olisi kukaties hyvä mutta ei erikoisen näköinen. Näköisyys on lähellä luonteenomaisuutta, ja sen tavoittamiseen tarvitaan taiteilija.

Kun Tapani Raittilakin kuoli, lieneekö Suomessa enää muutamaa useampaa taiteilijaa, jolta onnistuisi tuo näköisyys. Pekka Vuori on piirtäjä ja karikatyristi, mutta hänen lähes vakavissaan maalaamansa muotokuvat ovat loistavia. Arto Paasilinnan kuva on tunnettu. Kaari Utrion kuva on muuten vain suurenmoinen. Kun on tuntenut ihmisen vuosikymmeniä, ei voi kuin imetellä, miten nuo vuosikymmenet on muun ohella upotettu yhteen kuvapintaan.

Välillä ymmärrän Dorian Grayn muotokuvan ajatuksen hyvin. En ajattelematonta asua samassa huoneessa kuvansa kanssa. Siinä voi unohtaa, kumpi on kumpi. Muistijäljet ovat tässä nuhruiset, mutta mielestäni Maimonides tai joku totesi asia painokkaasti 1100-luvun alussa. Kuva ihmisestä voi olla ”golem”, pahuus hänen hengessään.

Muutaman kerran olen seurannut vierestä, miten osaava taitelija tekee näennäisesti vähällä vaivalla näköisen kuvan. Kun olen kysynyt, vastaus on ollut muusta taiteesta ja musiikista tuttu. Peruskoulutuksen jälkeen noin kymmenen tuhatta harjoituskertaa, ja sitten ehkä alkaa onnistua vähän sinne päin.

Harjoittelu jatkuu sitten koko elämän. Monen taiteilijan leski on lämmittänyt huoneita viikkokausia miesvainajan harjoitelmilla, erikoisesti siksi, että aiheet ovat monissa tapauksissa olleet kevytmielisiä tai suorastaan sopimattomia (esimerkiksi Rembrandt).

Otsikon valoisa yksinäishuone oli koppivankeuden kevennys. Oli huomattu, että pimeä yksinäishuone tehoaa hienosti, mutta käsitellyt kansalaiset tahtovat kuolla tai tulevat aivan hulluiksi.

Vesi ja leipä –rangaistusta ei tarvitse selittää, mutta juuri tänään mieleeni juolahti, mitä perua voisi olla sanonta leivättömän pöydän ääreen joutumisesta.

Ilmaus tarkoittaa ”oikeuteen” eli siis tuomioistuimeen päätymistä.

Ennen useimmissa kaupungeissa oli raastuvanoikeus, ja on syytä epäillä, ettei kaikenkarvaisia juoppoja ja pienempiä voroja viitsitty raahata raatimiesten vaivoiksi, vaan heidät hakattiin poliisikamarin putkassa ja pantiin kävelemään kohti maaseutua.

Maalla olivat toimivaltaisia kihlakunnanoikeudet, jotka pitivät kahdet varsinaiset käräjät käyttäen niihin niin monta päivää kuin tarve vaati. Jos tuli jotain kiireistä ja hankalaa, kuten esimerkiksi murha, joka oli tutkittava ja sitten alistettava hovioikeuteen, julistettiin välikäräjät, urtima ting.

Juuri missään ei ollut käräjäsalia. Kun nuorisoseurantalo paloi, meillä päin istuttiin sitten matkustajakodissa. Maalla käräjiä istuttiin tarvittaessa jonkun herastuomarin talossa. Koska paperia oli paljon ja memorialistikin tarvitsi tilaa, kamarin pöytä ei riittänyt, vaan pirtinpöytä kuurattiin kuntoon ja nostettiin poikittain pirtin peräseinän suuntaiseksi. Ja se oli se leivätön pöytä.