Itte - sisällissodan satavuotismuistoksi

(Isoisäni lyijykynällä kirjoittamista muistelmista. "Punaiset" saa tästä tositarinasta sisältöä. Joskus kävi näin, ettei puolta edes valittu vaan yritettiin olla valitsematta. - Isoisä oli siis mökin poika, joka opetteli kellosepän ja muita ammatteja ja hankki rahoja kirvesmiehenä ja muurarina. Satakuntaan hän ei voinut jäädä, koska ympäristö oli päättänyt että hän oli punainen.)

 = = =

Keväällä oli Suomessa ollut levottomuuksia. Ne vaikeuttivat kylvötöitä, joten saatiin vain pieni sato. Maahamme johtavat laivareitit olivat lähestulkoon tukossa. Ruotsista, joka oli aikaisemmin pitänyt Suomea lypsylehmänään, ei saatu tarvittua lisää elintarvikkeita eikä teollisuuden raaka-aineita, joten Suomen oli tultava toimeen omillaan. Valtiomiehemme sen kun vaan odottivat tilaisuutta saada maa julistetuksi itsenäiseksi. He eivät pitäneet huolta maan sisäisistä tarpeista eivätkä järjestelleet asioita uhkaavan kriisin torjumiseksi.

Tilanne näytti synkältä, kun maahan vielä näytettiin varustettavan kahta, ehkä vielä keskenään eri mielistä armeijaa. Mikä eteen nyt, varsinkin työväestöllä, jonka tilanne näytti epätoivoiselta?

Oli aukaistu työmaa, johon sai mennä kaivamaan ojaa kuka halusi. Martti kiikutti lapion ja rautakangen tietyömaalle, jossa työnjohtaja osoitti linjatun ojanpaikan ja ilmoitti ojan leveyden ja syvyyden. Ojasta maksetaan kaksi markkaa syleltä, mutta vaan kerran viikossa, sanoi ja lähti.

Martti loi lumen pois päältä parin sylen pituudelta ja alkoi kangella syteä kuoppaa routaiseen savimaahan. Routa oli jo saavuttanut ojan syvyyden, joten sulaa maata ei ollut kaavittavissa koko ojan syvyydeltä. ”Kuinkahan tässä käy?” arveli Martti. Iltaan mennessä oli ojaa saatu valmiiksi vain 0 pennin edestä. Jos ei ole ennen sattunut nälkäkuolemaa, niin tässä se varmasti tapahtuu. Kangella jäistä maata hakatessa tulee vain lisää nälkä, eikä työstä ole tulosta muuta kuin puoliskoleivän edestä. Kanki ja lapio olalle, ”jääköön tämä yritys tähän minun kohdaltani”, hän tuumi ja lähti.

Sieltä lähtivät toisetkin, jotka olivat hetken yrittäneet, ja nähneet mahdottomaksi saada tämän ainoan avatun työmaan ansioilla ruokansa.

Aika kului jouten, eipähän ruokaakaan kulunut paljon, kun ei käyttövoimaa tarvittu. Käytiin sentään pitäjän keskuspaikassa tutustumassa tilanteeseen siellä. Täällä tohistiin kovasti jo punakaartin perustamisesta. Sen tarkoituksena piti olla järjestyksen ja yleisen turvallisuuden valvonta paikkakunnalla.

Nyt se tapahtui. Itsenäisyysjulistus oli annettu ja joulukuun kuudentena päivänä Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi. Julistus tapahtui epäkiitolliseen aikaan, koska maa oli käymistilassa. Sen kansa oli osittain eri leireihin jakaantuneena. Vallitsi pula elintarpeista, työkansa oli levotonta ja pelkäsi mitä tuleman pitää.

Tosin hallitsevassa eduskunnassa oli työväestön valitsema enemmistö, puheenjohtajana äärimmäisen vasemmiston mies Kullervo Manner. Häneen ei kansan keskuudessa luotettu toisin kuin muihin, työväen oikeistosiiven miehiin, jotka olivat tunnettuja poliitikkoja.

Manneria pidettiin riidanhaluisena kiipeilijätyyppinä, sujumattomana ja määräävänä. Yleensä vallalla oli se käsitys, että hänessä ei ole johtajaa, jota nyt tarvittaisiin. Ja niin siinä sitten kävi, että eripuraisuudet maan hallinnassa jatkuivat, kun Manner tovereineen ajoi äkkijyrkkää suuntaa eikä yrittänyt sovitella, kun se vielä tässä vaiheessa oli mahdollista.

Maa oli julistautunut itsenäiseksi, kansa ja sen hallitus kaksinaiseksi.

Mitä seurasi? Seuraus oli se, että ne jotka pitivät itseään laillisen hallitusvallan edustajina, lähtivät paikoiltaan ja katosivat pääkaupunkista. Vallan otti käsiinsä Mannerin poppoo, joka nimitti itseään Suomen kansanvaltuuskunnaksi. Nyt alkoi tulla määräyksiä, jotka eivät sopineet kenellekään. Panipa tavallisenkin työmiehen pudistelemaan päätään ja sanomaan: ”Ollaan hakoteillä.”

Kansanvaltuuskunta antoi nyt määräyksen, että mm. punakaarteja on perustettava kaikkialle, ja myös ohjesäännön punakaartin toiminnasta. Se määräsi myös, että kaartien on valittava keskuudestaan päälliköt ja muut toimihenkilöt.

Nyt meni elämä risaiseksi. Tuli vielä määräys, että kaartit on sijoitettava keskuspaikkoihin ja pakkoluovutuksella otettava niille tarvittavat elintarpeet ympäristöstä. Jokaiselle kaartiin liittyvälle luvattiin sotilasmuona ja neljän markan päiväpalkka, niin ei ollut ihme, että liittyjiä löytyi runsaasti.

Alkoi myös uudelleen salainen toiminta, jonka tarkoituksena oli kukistaa Manner ja hänen liittolaisensa, tuhota punakaartit ja saada maahan laillinen hallitus. Tällä pohjalla alkoi toiminta, jonka seurauksena nuoret miehet alkoivat salaa poistua paikkakunnalta ja siirtyä Pohjois-Suomeen, jossa järjestäydyttiin maan lailliseksi sotajoukoksi. Oli luonnollista, että tämä siirtymisvaihe oli täysin porvariston järjestämää. Siirtyjät olivat heihin lukeutuvia nuoria miehiä. Vaikka siirtymisen oli määrä olla salaista, ei se sitä ollut, vaan lähtö oli heti tiedossa, eikä siihen sen enempää huomiota kiinnitetty. Luokkarajat eivät olleet täysin määrääviä, samasta talosta saattoi siirtyä mies pohjoiseen ja toinen hevosen kanssa punakaartin ajoihin. Oli useassa tapauksessa kaiketi isännän määräys, että hevosella pitää olla ajuri talon puolesta. Hevoset määrättiin pakkomääräyksin punakaartin käyttöön.

”Nyt tämä poika lähtee katsomaan, miten punakaarti huseeraa pitäjän keskuksessa”, sanoi Martti tammikuun lopulla vanhemmilleen.

Estelyistä huolimatta Martti lähti. Punakaartin sijoituspaikka oli yhdistystalo, joka oli kuin markkinapaikka. Miehiä oli, tuli ja meni.

Esikunta oli sijoitettu läheiseen maataloon, josta oli määräyksellä otettu pari huonetta esikunnan käyttöön ja joku kaartilainen määrätty lämmittämään ja siivoamaan. Talon väki hoiti tehtäviään ja esikunta omiaan. Mitään kahnausta ei näyttänyt olevan. Tosin esikunta oli määrännyt, että talossa ei tapahdu pakkoluovutuksia.

Yhdistystalon läheisyydessä oli kenttä, jossa opeteltiin äkseerausta: riviin, käännös oikealle, käännös vasemmalle, kivääri olalle, kivääri jalalle. Täysin samoin, kun oli tapana tsaarin armeijan äkseerauksessa, vain sillä erolla, että komennus oli Suomen kielellä ja komentajat suomalaisia. Komentajina liikkeissä ja aseen käytössä oli vanhoja Venäjän armeijassa kaartilaisena opetuksen saaneita suomalaisia. Päälliköt oli valittu kaartilaisista äänestämällä ja heidän kykynsä tehtävään oli kyseenalainen. Kurinpito oli heille tuntematon käsitys, vaikka se on sotilaiden keskuudessa muualla ehdoton.

Martti mietti, miten tänne voisi jäädä tarvitsematta liittyä virallisesti kaartiin, tarvitsematta ottaa kivääriä. Entä, jos ryhtyisi noin vain ilman muuta, kuten ennen Jeniseillä proomun lastaukseen, johonkin vaatimattomaan toimeen? Lämmittäjä? Ruuan keittäjä? Ruuan jakaja? Hevosmies? Ei sovi, sitoo liikaa, mutta seurailla pitää. Olipa pähkinä purtavaksi miehelle, jolla on tarvittaessa ollut aloitekykyä.

Mies parhaimmillaan, eikä löydä paikkaansa, johan nyt on.

Tarkastellessaan harjoituspaikkaa hän löysi sieltä saksalaismallisen käsikranaatin, josta käytettiin nimeä huttunuija. Siinä oli puuvarren päässä möltti, joka sisälsi räjähdyspanoksen. Näistä tuli usein suutareita, jotka eivät räjähtäneet. Tällaisesta syntyi nyt idea, jota olisi syytä kokeilla. Varastolta vyö, ja huttunuija siihen kiikkumaan. Nuija oli sitä ennen tehtävä vaarattomaksi. Varren läpi oli reikä, josta naru sytyttimeen. Kun narun vetäisi pois ja nakkasi nuijan hankeen, oli se suutari, jos se ei lauennut. Asia oli selvä, naru takaisin pohjakiilan avulla ja nappi langan päähän. Vaikka naru jäisi roikkumaan, se vain paransi vaikutusta.

Oli kokeiltava, ja vaikutus oli uskomattoman tehokas. Kaikki katsoivat pelonsekaisella kunnioituksella vyössä riippuvaa nuijaa. Mitään kyselyjä ei tehty, keksintö oli suurenmoinen. Sai mennä, olla ja tulla miten halusi. Siitä tuli tabu.

Mutta mistä saada toveri? Onhan kaksin aina kaunihimpi. Nyt on etsittävä uusi toveri, koska Sorsa, Moisio ja Helander häipyivät Hetesovasta erämaahan. Heidän kanssaan, varsinkin Sorsan, oli ollut mukava olla yhteistoiminnassa. Mistä löytäisi Sorsan tapaisen toverin?

Martti tapasi pihamaalta pojan, jonka hän tunsi teräväpäiseksi ja hyväntapaiseksi.

”Terve Topi. Mitäs sinä täällä toljailet?”

”No kun on joutilasta aikaa, niin tulinpa tännekin katselemaan, mutta ei täällä näytä olevan minulle mitään sopivaa, kun en viitsisi ottaa kivääriä. En näet ole koskaan pitänyt pyssyistä. Oletko sinä liittynyt punakaartiin, vai mitä tuo vyössä riippuva nuija tarkoittaa? Eikös se ole joku vaarallinen pommi?”

”On se. Mennään tästä vähän sivuun, niin selitän sinulle.”

Martti selitti Topille ideansa ja huttunuijan antaman arvostuksen, johon Topi ihastui ja innostui.

”Tuollainen minunkin on saatava, ja jos sen kautta välttyisi liittymisestä, niin siinäpä vasta ase. Sen pelkkä näkyminen avaisi paikan ruokapöytään ja sen kanssa olisi turvallista ohittaa vartiot. Kuule etköhän hanki minulle samanlaisen, oltaisiin sitten yhdessä toinen toista tukien ja kiperissä paikoissa turvaten.”

”Selvä, tule tähän samaan paikkaan huomenna yhdeksältä. Koitan hankkia siihen mennessä.”

Martti etsi harjoituspaikalta, mutta eipä enää löytynytkään huttunuijaa, vaan valettuja venäläisiä munamallisia käsikranaatteja. Niitä löytyi kaksi suutariksi jäänyttä. Nämä hän korjasi, ja varmisti vaarattomiksi. Hän haki vielä vyön ja japanilaisen pistimen tuppineen. Varmaan samoja, joita oltiin kiikuttamassa laivan pohjalla Jeniseiltä Karanmeren kautta Muurmanskiin. Asemalta tuodut kiväärilaatikot ja ne japanilaiset kiväärit joita näkyi, olivat samanlaisia kuin ne, joita Ivan Pavlovin miehet olivat Kuolassa kokeilleet tarkastuksessa. Mene ja tiedä. Näistä näkyi suurin osa olevan käytettyjä, joskin myös uusia oli joukossa. Kuitenkin jäämeren kautta Kuolaan tulleita. Sieltä porokyydillä Kantalahteen ja hevosilla Rovaniemelle ja Suomen halki Pietariin. Ilmeisesti sieltä takaisin Suomeen tuotuja aseita.

Munat ja tuppi kiinnitettiin vyöhön.

Aamulla Topin saavuttua vyö vedettiin ulsterin päälle, tarkastettiin ja päätettiin kokeilla vaikutusta.

Etsittiin vielä varastosta venäläiset sotilaspakit ja lusikat. Pakki vyöhön, joten siinä olikin riipukkeita, ja ruokajonoon. Onnistui, kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Perunakeitto, leipä ja voinappi oli saatu, joten tilanne oli turvattu.

Kun oli syöty, Martti kertoi uudelle toverilleen tovereistaan Siperiassa ja Muurmanskissa sekä selitti sen rohkean, ehkä röyhkeän esiintymisen, jonka turvin selvittiin monesta vaikeasta tilanteesta. Hän teroitti, että yhdessä rohkeasti esiintyen selviydytään ja voidaan tarkkailla tulevia tilanteita. Ehkä olisi asialle vielä eduksi, jos pääesikunnasta saataisiin jokin todistus, joka olisi turvana ellei supliikilla selviä.

”Taitaisi olla hyvä”, arveli Topi. ”Vaan minkä luontoinen sen tulisi olla, jotta se olisi pätevä vaikeassakin tilanteessa?”

”Asiaa on tarkoin harkittava, jotta ei munittaisi,” tuumi toinen.

Tilanne koko maassa kävi entistä uhkaavammaksi ja vakavammaksi. Huhut tiesivät kertoa, että Pohjois-Suomessa kootaan kovalla kiireellä sotajoukkoja, joiden nimeksi on valittu valkoinen kaarti. Siihen otetaan jo pakolla miehiä koko Pohjois-Suomen alueelta. Huhu tiesi myös, että Vaasasta on tehty koko Suomen pääkaupunki. Siellä on jo oma rahakin. Tiedettiin myös, että siellä on pätevä upseeri, jolle on annettu ylipäällikön tehtävät. Upseeri on suomalainen, joka on saanut koulutuksen Venäjällä. Tästä keskusteltaessa kävi ilmi, että omiin johtajiin ei oikein voitu luottaa, koska heiltä puuttui kokemus. Joku väitti, että maassa olevat venäläiset sotilaat olisivat punaisten puolella. Toiset taas olivat tietävinään, että venäläiset eivät osallistu taisteluun, koska he ovat saaneet tarpeekseen neljän vuoden aikana taistellessaan saksalaisia vastaan. Tilanne oli epävarma, toivottiin vain, että aseellista yhteenottoa ei tulisi.

Pojat menivät esikuntaan ja tiedustelivat uusia, annettuja määräyksiä, lukivat tulleet ohjeet ja kansanvaltuuskunnan lähettämät määräykset, josta erääseen he kiinnittivät huomion. Jokaisen kaartikeskuksen on perustettava tiedotus- ja tiedusteluryhmä, jonka toimista ilmoitetaan myöhemmin.

Nyt Martille välähti. ”Siitä tulee meidän pelastuksemme.”

”Kuinka on tämän laita?” hän aloitti. ”Tässä teillä olisi kaksi vapaaehtoista. Voitteko hankkia meidän määräyksemme tähän toimeen pääesikunnasta Porista?”

”Sattuipa paikalle, meillä ei ole täällä aavistustakaan tämän määräyksen tarkoituksesta, mutta välipä sillä, otamme pääesikunnasta teille vahvistuksen tähän tehtävään. Tulkaa hakemaan se täältä parin päivän päästä.”

”Alku nylkyyn”, sanoi Topi ulos tultuaan. ”Saatpa nähdä, että kansanvaltuuskunta unohtaa koko asian ja jos saamme paperin, ei meidän tarvitse piileskellä eikä ehkä olla nälissämme. Tekemiset ja tekemättä jättämiset taas riippuvat meistä.

Uskon, että idea oli hyvä. Alanpa myös uskoa kertomukseesi Siperian toilauksistasi ja saamastasi kokemuksesta.”

Kaartin keskuspaikkaan tuotiin elintarvikkeet ympäristöstä. Tätä varten oli määrätty erityinen pakkolunastusryhmä, joka kiersi kylissä, taloissa, meijereissä ja myymälöissä ’ottamassa’ tarvittavat elintarpeet, joista oli jätettävä kansanvaltuuskunnan leimalla ja nimillä varustettu kuitti. Sikäli kuin tietoon tuli, luovuttajat eivät estelleet tavarain antoa, vaan se sujui rauhallisesti. Tosin hevosen lisäksi näillä pakko-otto retkillä oli kaksi aseistettua kaartilaista, joiden näkeminen ehkä pakotti rauhallisuuteen. Varsinaiset seudun asukkaat elivät pelon ja epävarmuuden vallassa. He tekivät myös omia kätköjään johonkin riihiladon nurkkiin pahan päivän varalle ja siemeneksi.

Näinä aikoina tehtiin eräs paha virhe, kun vankilasta päästettiin pois rikollinen aines, joka alkoi tehdä rikoksia sekä henkeen että omaisuuteen kohdistuneena. Nämä rikokset menivät punakaartien tiliin ja aiheuttivat vihaa ja katkeruutta. Saatettiin myös maksella yksityisiä kalavelkoja, joka ilman muuta leimattiin kaartin tekemäksi. Kaartilaisille oli määrätty ankara rankaistus, jos heitä saadaan kiinni yleistä järjestystä ja turvallisuutta vastaan tehdyistä rikoksista. Ei tietenkään voida väittää etteivätkö yksittäiset kaartiin kuuluvat henkilöt tehneet rikoksia. Jos rikos tuli ilmi, rankaistus oli ehdoton. Usein kuitenkin tehdyt rikokset jäivät tietoon tulematta ja rankaisematta.

Toverukset menivät esikuntaan ja saivat todistuksen, että heidät on määrätty tiedotus- ja tiedustelutehtäviin.

”Kumma paperi”, tuumi Topi. ”Mihin se oikein velvoittaa? Mihin se oikeuttaa?”

”Sikäli kun tajuan, ei se velvoita mihinkään. Katsos, kun tiedonannoissa oli uutinen, että tähän tehtävään määrätyt kutsutaan lähitulevaisuudessa kokoon, jolloin heille tiedotetaan ne tehtävät, jotka heille kuuluvat. Siis toistaiseksi ei mitään, ja luultavasti ei koskaan, sillä Tampereen uutisten mukaan kokoontuminen estyy, ellei sitä saada aivan pian toimeksi. Helsinkissä taas ollaan siksi ahtaalla, että ei siellä keritä tämän luontoisia asioita pohtimaan. Mitä tulee oikeuksiin, niin sen saamme lähitulevaisuudessa nähdä.”

Kaartin toiminta käsitti äkseerausta ja kovapanosammuntoja. Ne osoittivat, että japanilaiset kiväärit olivat täyttä roskaa. Venäläiset kolmen linjan pertaanit olivat vanhojen osalta kelvottomia. Taitettavat amerikkalaiset kiväärit taas olivat lumisissa oloissa jäätymiselle alttiita. Kuularuiskut, joita oli muutamia, olivat venäläisiä ja toimivat moitteettomasti. Kaksi kolmen tuuman tykkiä ja yksi neljän tuuman tykki seisoivat kokeilemattomina pihassa. Ne antoivat ohikulkijoille arvokkaan vaikutelman.

Kiväärejä oli tullut paljon, ja niistä sai valita mieleisensä tai vaihtaa toiseen. Japanin kivääri oli suosituin, koska se oli kevyempi kuin pertaani, joka oli raskas kuljetella.

Vartiopaikkoja oli kaikilla rautatiesilloilla, asemilla ja esikunnassa ja talolla. Kahden tunnin vartiovuorot olivat kuitenkin vastenmielisiä. Talon sisätiloissa oli tietenkin lämpöinen lekottelu miellyttävää. Sisällä oli luentoja ja ajanvieteohjelmia.

Alkoi tulla tietoja taisteluista, joita oli käyty jossain Vilppulan seuduilla valkoisten yrittäessä kohti Tamperetta. Kaartilaiset oli komennettu sinne pysäyttämään valkoisten etenemisyritykset. Oli myös levinnyt tietoja muualla käydyistä taisteluista. Kaartia oli valmennettu mahdollisia yhteenottoja varten. Oli myös suoritettu kokeita olisiko vapaaehtoisia lähtemään taistelukentille. Kokeiden tulos oli, että noin puolet koko vahvuudesta olisi halukkaita siirtymään rintamataisteluihin.

Venäläisiä sotilaita täällä ei ollut kuin pari miestä, hetken aikaa opettamassa sotatekniikkaa. Venäjänkielinen opetus ei vastannut tarkoitusta, ja kun oli vielä vanhaa kaunaakin niin venäläiset poistuivat.

Etelästä tuli vielä komppania kaartilaisia, koska seudun katsottiin olevan vaaravyöhykkeessä. Myös Turun seudulta tuli joitakin komppanioita ja mm. yksi naiskomppania, joka oli kai Maariasta.

Alkoi olla väkeä. Alkoi myös kuulua yhä enemmän uutisia yhteenotoista Tampereen pohjoispuolella.

Tuli määräys, että Lavialle on lähetettävä apua, parin komppanian verran miehiä ja heille aseet ja ruokatarpeet. Heti kysyttiin, onko vapaaehtoisia. Niitä löytyi noin komppanian verran, joten toinen mokoma pantiin määräyksellä.

”Mitä arvelet”, kysyi Topi, ”lähdemmekö mukaan?”

”Ei kai meitä siellä tarvita, mutta jos lähdettäisiin, olisihan sekin nähty.”

”Kiinni veti, lähdetään. Jos sille tielle jäädään, niin mitäs siitä muuta. Tosin jos takaisin tullaan, niin on jotain nähty ja koettu.”

’Sotaväen’ osasto marssi punaiset nauhat kiväärin piipussa ja käsivarressa. Meno oli leuhkanlaista. Laulettiin vallankumousmarsseja ja muita marssin tahtiin sopivia lauluja, jotta marssiminen sujuisi paremmin. Joukosta hävisi muutamia miehiä, niihin ei kiinnitetty huomiota, leimattiin pelkureiksi ja karkureiksi. Pelkureita ja suunsoittajia he olivatkin.

Tultiin iltayöllä Suodenniemen kirkonkylään, jossa komppaniat komennettiin ketjuun täydennykseksi, kun vihollinen pakkaa päälle.

Miehet joutuivat hajalleen vieraassa paikassa tietämättä miltä suunnalta mahdollinen hyökkäys on odotettavissa.

Aamulla alkoi pauke, joka tulleelle porukalle oli vierasta, lienevätkö tajunneet, mistä kuulat tulivat.

Martti ja Topi menivät aamulla talojen navetoihin, joissa karja oli jätetty oman onnensa nojaan.

”No”, sanoi Martti toverilleen, ”näetkö, mitä meidän tulee tehdä?”

”Näenpä hyvinkin, eläimille vettä ja heiniä. Vettä löytyy, mutta mistä lie heiniä saatavissa?” Etsittiin, ja viimein keskimmäiseltä talolta löytyi lato, jossa oli heiniä. Nyt vaan niitä eläimille. Yhden talon ladosta alettiin viedä kolmen talon eläimille heiniä. Siivottiin kaikki navetat. Mutta missä lypsäjä? Naisväkeä, eikä liioin muuta talon väkeä ollut paikkaseudulla. Mahdollisesti joku kaartilaisista kävi lehmiä lypsämässä, koska Saksan talon pakarissa syödessä näkyi olleen maitoa.

Kova kiväärien pauke jatkui koko päivän, joten oli uskallettua kulkea yli avopihojen. Silloin tällöin tuli myös kolmen tuuman srapnelli, joka räjähti saamatta kuitenkaan vauriota aikaan. Illan hämärtyessä tuli paikalle iäkäs nainen, joka oli peloissaan, mutta rauhoittui pian, kun pojat pyytivät hänet lypsytehtäviin. He lupasivat hoitaa ruokinnan. Naista kohdeltiin hyvin, ja hän alkoi luottaa poikiin kertoen kuuluvansa Saksan talon väkeen. Sovittiin, että hän hoitaa lypsyt myös Pälän ja Kelan talojen navetoissa. Hän ei uskaltanut neuvoa, mistä karjalle voi ottaa ruokaa. Sen pojat saivat ratkaista itse. Eihän karjaa voi nälässä pitää.

Saksan navetta oli tehty kivestä, joten kaartilaiset ottivat sen linnoituspaikakseen ja ampuivat ikkunoista siihen suuntaan, mistä luoteja ja srapnelleja tuli. Lehmät ensin oudoksuivat pauketta, mutta tottuivat siihen pian alkaen märehtiä rauhallisesti. Kun hyökkääjät näkivät, että navetan ikkunoista suihki tulta, he alkoivat ampua ikkunoita, josta taas koitui lehmille uusi yllätys. Erään lehmän sarveen osui kuula, joka tulta iskien kumahti seinään. Lehmä ravisti päätään ja jatkoi heinän syöntiä. Saksan, Kelan ja Pälän talot joutuivat myös tykkitulen kohteeksi. Tosin vain kolmen tuuman tykillä, jolla ammuttiin kranaatteja ja srapnelleja. Tykki oli varmaan vial-linen, kun yksi kranaatti tuli Saksan tuvan seinään lappeettain ja putosi ehjänä maahan. Yksi tuli Pälän pölkkynavetan seinän läpi takana olevaan lammasnavettaan. Tuhot olivat kuitenkin pienet. Pari lammasta oli teurastettava. Saksan navetan ikkunasta tuli ammus sisään ja haavoitti pahoin yhtä lehmää. Sekin oli teurastettava. Kun lypsäjä tuli illalla, hänen kanssaan oli vaikea neuvotella eläimistä, koska hän oli liian säikähtänyt sattuneista räjähdyksistä.

Martti yllytti lypsäjää etsimään jauhoja, jotta saataisiin lypsäville laittaa lämmintä juomaa. Tehtiin kodan padan alle tuli ja alettiin valmistaa apetta Topin ja Martin avustuksella. Kotaan oli tullut lämmittelemään kiväärimies. Koska kodasta näkyi valoa, hyökkääjä alkoi tulittaa sitä, jolloin yksi luoti tuli kivijalan ja seinän välisestä raosta ja meni lypsäjän hameiden läpi polttaen vain säärtä, jatkoi kiväärimiehen säären läpi ja Martin ulsterin liepukan läpi pysähtyen maitoastiaan. Kiväärimies kuljetettiin johonkin hoidettavaksi, eikä hänen kohtalostaan ole tietoa.

Lypsäjä, Martti ja Topi hoitelivat nämä kolmen talon karjan sen parin viikon ajan, minkä nämä talot olivat ’ei kenenkään maalla’.

Muita vaurioita ei taloissa ollut. Ketjussa olleita kaartilaisia haavoittui, mutta ei kaatunut. Martti kävi tulituksen aikana katsomassa kirkkoa, joka oli hyökkääjien voimakkaan tykistötulen alaisena. Kellotorni suojasi varsinaista kirkkoa ja sakasti oli turvallisella puolella. Kirkko oli puurakenteinen, joten oli suorastaan ihme, että se ei ollut syttynyt tulituksessa palamaan. Martti yritti keskityksen aikana kiivetä torniin, jonne pääsy oli vaikeaa, koska puurakenteet olivat sisälläkin pirstoutuneet. Kellojen kielet riippuivat surullisina paikoillaan. Luukut ja kellot olivat hajonneet. Tornista oli hyvä seurata tykistön ammuntaa. Kranaatit ja srapnellit vihelsivät ohi töksähtäen läheisen harjun rinteeseen tai sen yli takana olevan lammen jäälle. Martti laski kirkon ympäriltä kirkon ohi menneitten ammusten jälkiä olevan kolmatta sataa. Hänen tullessaan alas sattui osuma tornin yläosaan, josta tuli puunsiruja ja srapnellin lyijykuulia alas. Kirkko oli sisältä siivottomassa kunnossa, kun sinne oli tullut muutamia ammuksia. Kaartilaiset olivat pitäneet sitä linnoituksena, koska sakasti oli turvallinen.

Valkoiset perääntyivät Lavialle, jolloin punaiset siirtyivät Suodenniemen kylään, ja majoittuivat siellä muutamaan taloon. Osa kaartilaisista oli kauhuissaan nähtyään hautausmaan kappelissa muutamia kaatuneita, joiden joukossa oli eräs, jolta he väittivät päänahan nyljetyksi. Sitähän piti tietysti käydä katsomassa. Tosiaan siellä oli mies täysissä pukeissa ja päästä oli liha ja nahka poissa. Martti ja Topi arvelivat, että vainaja oli ollut metsässä kuolleena pidemmän ajan, jolloin ehkä linnut ja jyrsijät olivat kalunneet päälaen.

Punaiset pitivät vartiota kylään johtavalla tiellä. Mitään sotatoimia ei ollut. Päivänä muutamana tuli etuvartiossa Lavian tiellä ollut pari huutaen: ”Nyt ne tulee!”

Syntyi pakokauhu. Ei keritty syömään. Pata jäi täyteen keittoa, pöydälle jäi leipää ja muuta ruokaa. Komppanian päällikkö karjui: ”Ketjuun!” Vaan sitäkös kuultiin, kun oli kiire päästä alta pois. Rauhallisemmat menivät ketjuun läheisen mäen reunaan, josta alkoi pauke kuulua. Pääjoukot painuivat sen kuin kintuista lähti kohti kirkonkylää ja edelleen Mouhijärven kautta Karkkuun. Etuvartiot kertoivat, että valkoisia tulee tien täydeltä Lavialta.

Kun oli pari tuntia marssittu maantietä, Martti ja Topi tapasivat vartijat ja kysyivät, voivatko he arvioida, miten suuri joukko Lavian tiellä näkyi, vai oliko sieltä tulossa ketään.

”Olin edennyt”, kertoi vahdissa ollut, ”noin kolme kilometriä Lavian tietä. Siellä poikkesin erääseen taloon, jossa oli vain naisia kotona. Siinä rupateltiin kaikenlaista, muun muassa oliko näkynyt valkoisia.”

”Ei ole viime aikoina näkynyt, mutta nyt näkyy, sanoi talon emäntä, kun vilkaisi ulos lasista. Minä vilkaisin samaan suuntaan ja sieltä tuli marssirivistönä neljä rinnan ja ehkä kymmenen, viisitoista peräkkäin, kiväärit olalla. Minä menin vastakkaisesta lasista ulos, jatkoin tuvan suojissa metsään ja sieltä nopeasti kylään. Näin siis koko asia.”

”Ahaa, siinä sitä ollaan uljasta vallankumousporukkaa. Kun kuullaan, että ns. vihollisia on lähellä, heti karkuun. On siinä nyt sankareita. On heillä nyt kertomista, kuinka valkoiset ajettiin pakoon”, ilkkui Topi.

Toveruksille tämä esitys oli kouriintuntuva todistus koko proletaarin vallankumouksen täydellisestä epäonnistumisesta. Vuodatetaan verta, hävitetään omaisuutta, hävitetään suuren työn tulokset. Mitä saadaan vastikkeeksi? Ei mitään. Luokkavihaa on lietsottu pitkät ajat, nyt alkaa toimitettu vihan kylvö tuottaa satoa. Nyt ruvetaan näkemään työn hedelmät. Varmaan aletaan käyttää hävityksen ja poltetun maan taktiikkaa, joka tuhoaa koteja, joka synnyttää vihaa ja katkeruutta. Miten maa ja kansa tästä selviää? Onko niin, että tapahtuu suuri apuharvennus? Onko tulevan ajan oltava maan historiassa koston kausi? Kuinka käyneekään niiden, jotka ovat olleet ’aatteen miehiä’, mutta eivät hyväksy sitä, että välit selvitetään aseiden avulla?

Kysymyksiä olisi vaikka kuinka paljon, mutta nyt ei enää ole paluuta. Se henkilö, joka sellaisen esityksen uskaltaisi esittää, ammuttaisiin armotta petturina. ’Urhea’ joukko siis siirtyi Lavian reissulta ’voittajana’ Karkkuun. Täältä oli pieni apujoukko lähetetty Suoniemen suunnalle siellä olleiden joukkojen avuksi, koska valkoiset yrittivät katkaista Tampere–Pori-radan. Tämän ryhmän, vain noin komppania miehiä, oli määrä estää hyökkäys Hämeenkyrön suunnasta Siuroon. Komppania painui yöllä Suoniemen pysäkin koillispuolen metsäseutuun, josta vauhkona harhailtuaan palasi mies kerrallaan lähtökohtaansa.

Alkoi kuulua ääniä. Tampere saarrettuna, Nokian seudulla rata poikki. Helsinkistä tulevat tiedot ja määräykset olivat loppuneet. Porista oli lähdettävä pikapuoliin. Hyvältä näytti, pahalta näytti, aivan riippuen minkä värisillä laseilla maailmaa katseli.

Koko kauden aikana kaartilaisille ei maksettu rahapalkkaa. Mahapalkka kylläkin maksettiin. Kun kaartilaiset tästä nurisivat, päällikkö ilmoitti: ”Ei ole rahaa Porissa sen enempää kuin Helsinkissäkään. Tämä ei ole kapitalistien vallankumoussotaa, vaan tämä on köyhälistön viimeinen taisto, jonka pitää tapahtua ilman rahaa, ja siksi toiseksi saattehan te todistuksen, että Suomen maa on teille velkaa, joka pystytään maksamaan sodan päätyttyä. Siihen oli tyydyttävä.”

Perheelliset miehet olivat samaa mieltä. Mitäs voit, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Ja mitäs rahalla tällä alueella tekisikään, kun kukaan ei myy mitään. Ei ainakaan sellaiselle, jonka mies on punakaartilainen. Mökkiläiset ja pieneläjät kärsivät puutetta, jopa suoranaista nälkääkin. Punakaartien pakkoottajat etsivät jo kätköjäkin, joita oli pahan päivän varalle tehty. Heille oli avattava aittain ovet, joten sinne varattu siemenviljakin oli luovutettava. Samoin alkoivat eläimet navetoissa harveta, joten helppoa ei ollut kellään.

Valkoisten puolella taistelevat kävivät yön aikana salaa tapaamassa kotiväkeään, joten sen kautta saatiin tietoja valkoisen rintaman ja taustan tapahtumista.

Nämä yölliset reissut olivat usein uhkarohkeita ja vaarallisia. Kun he kulkivat asumattomien seutujen kautta suksilla, niin useasti he onnistuivat. Jos joutui kiinni, oli tuomiona ampuminen, joka tavallisesti pantiin pienen näytöksen jälkeen täytäntöön.

Yksittäiset rikolliset, jotka käyttivät kaartin punanauhaa, kävivät yksinäisinä susina tappamassa niitä, joille heillä oli vanhaa vihaa. Niin meni Lummaan Jartun isäntä, niin myös Illon Kauniston isäntä, josta tieto tuli heti ja tappaja ammuttiin koko joukon nähden tiedoituksella: ”Näin käy jokaisen, joka rikkoo annettuja määräyksiä, jotka turvaavat siviiliväestöä.”

Valkoiset alkoivat rynnistää idästä ja pohjoisesta ja punaiset vetäytyivät kohti Vammalaa. Valkoiset hyökkäsivät panssarijunan tuella radan suunnassa. Nimi panssarijuna tosin on harhaanjohtava. Avovaunuihin oli olki- ja heinäpaaleilla tehty suojauksia, joiden takana kiväärimiehet ja kuularuiskut olivat kivääritulelta suojassa. Veturi työnsi näitä vaunuja, joista tasaisessa maastossa oli hyvä räiskiä oletettuja kohteita. Tästä seurasi, että punaiset jättivät aseman seudun ja siirtyivät hiljalleen kohti Vammalaa. Tällä välillä, Riippilän eteläpään kohdalla, on Karkun harmaakivikirkko ja tasoristeys, joten siinä oli ahdas väylä. Naiskomppania oli kiikuttanut kuularuiskunsa kirkontornin parvelle. Sieltä hallittiin sekä maantien että rautatien suuntaa, joten siitä panssarijunallakin oli vaikeuksia päästä läpi.

Panssarijunaan asennettiin nyt pikkutykkejä, joilla alettiin tulittaa kirkkoa, jota naiskomppania puolusti. Koska nämä voivat ampua ylhäältä alas, oli kirkon puolustus helppoa. Kirkko tosin kärsi taistelun aikana niin, että ei jäänyt ehjää kattotiiltä. Samoin kärsivät myös ikkunat, joita naiset käyttivät ampuma-aukkoina.

Heinoon pysäkille oli Porista päin tuotu kuuden tuuman tykki, joka ammunnallaan tuki ’kirkon puolustajia’. Se turvasi myös joukkojen ja kuormaston siirtymisen Vammalaan.

Vammalaan oli kerääntynyt suuret joukot asemiehiä ja kuormastoa. Mukana oli myös suuri joukko pakolaisia, joita oli kaikki paikat täynnä. Tyrvään kirkkokin oli tupaten täynnä hyvinkin sekalaista seurakuntaa. Olivatpa muutamat tuoneet sinne jopa hevosensa.

Nyt jo näki selvästi, että punaisten sota oli menetetty. Martille tuli ajatus jäädä joukosta, se oli uskallettua, mutta yrittää piti. Kun paikallinen esikunta oli vielä Paanilla, hän otaksui rintaman siirtyvän parissa päivässä ohi. Hän meni parin kilometrin päässä olevaan Hurlan saunaan, joka oli vielä kylpemisen jäljiltä lämmin. Siellä hän aikoi odotella rintamien ohi menoa eikä sen pitänyt koskea tätä kolkkaa. Olihan tämä syrjässä kaikista kulkureiteistä eikä saunaan pitäisi tulla ketään ennen lauantaita. Täällä on hyvä taas miettiä elämää ja sen tarkoitusta, vai onko elämällä tarkoitus.

”Onko jokin, joka ohjaa kaiken, myös yksityisen ihmisen elämän? Ja sen mitä hän täällä tekee tai on tekemättä? Minun kohdallani on ollut tekemättä jättämiset tärkeämpiä kuin tekemiset. Vai onko? Mene ja tiedä.

Täällä on myös hyvää aikaa tutkia ja tarkoin miettiä, oliko tehty päätös oikea. Päätös, jonka takia täällä ollaan.

Mihin nyt lähtee se joukko, joka levottomana liikehtii Vammalassa? Mikä tulee olemaan heidän kohtalonsa?

Tulevatko suurimmalta osaltaan ammutuiksi maanpettureina? Jaa – eiväthän he ole maanpettureita, kun eivät vehkeile vieraan vallan hyväksi omaa maataan vastaan. Hehän ovat tehneet vallankumousta. Kun he ovat hävinneet taistelunsa, niin voittajat tekevät heistä kapinallisia. Ja mikä on rangaistus kapinasta? Nykyinen lakimme sen määrittelee melko tarkoin. Rangaistus on, ellen väärin muista, kolmen vuoden vankeudesta aina kymmeneen vuoteen kuritushuonetta. Mutta mistä ruoka ja mistä vankilat tuomituille? Siinäpä pulma tuomion lukijoille!

Ei varmaankaan niin suuria joukkoja voida vankiloihin sijoittaa, eikä niillä ole rangaistussiirtoloita. Tietääkseni ei voida enää Siperiaankaan lähettää. Siperiaan, siellähän olen ollut minäkin tuomittuna vallankumouksellisesta toiminnasta. Enkä kuulunut oikeistovallankumouksellisiin, vaan… Juu, ei kai se voi minua pelastaa. Voi ollakin uskallettua jäädä tänne odottamaan valkoisten tuloa. Ei, pois täältä. Mutta mihin? Takaisinko Vammalaan, vai Heinoon esikuntaan? Sinne kai.”

Martti lähti.

Vastaanotto oli erikoinen. Komppanian päällikkö oli vaihtunut. Nyt oli päällikkönä mielipuoli, täysin yhteiskunnan vastainen hermokimppu, joka alkoi heti kuulustella.

”Mistäs sinä sieltä tulit, alueelta, joka on lahtarin vallassa? Olitko viemässä täältä tietoja, julkistamassa meidän heikkouksiamme, meidän heikkoja kohtia heille tiedottamassa? Sano, oletko ollut siellä?”

”Sielläpä siellä, missäpäs muualla”, virnuili Martti.

”Jaha selvä. Tiedät kai, mikä on petturin palkka? Se on rintaman läheisyydessä kuolema. Ampuminen pannaan täytäntöön heti. Joudut Hormioon ammuttavaksi. Tänne heti kaksi vartijaa! Kuulitte kai, kun minä sanoin heti!”

Nyt tuli Paanin talon pihasta kaksi miestä. Heille komentaja antoi määräyksen:

”Kuljetatte tämän miehen, petturin Hormioon, jossa ammutte hänet ja palaatte heti takaisin antamaan minulle raportin. Onko selvä?”

”On, on”, vastasivat vartijat.

”Mars matkaan”, Martti kuuli sanottavan. Ties monennenko kerran hänelle. Tämä komennus tuntui kolealta.

Joukko lähti liikkeelle, Martti edellä.

Tavaramakasiinin seinustalla ukotteli isopyssy lähettäen terveisiä Riipiläjärvelle, missä naiskomppania oli edelleen kirkossa, jossa panssarijuna ahdisteli heitä. Kuten oli helppo havaita, kummankaan puolen osumatarkkuus ei ollut minkään arvoista. Kunpahan vaan jyske kuului. Lähimpien rakennusten ikkunat oli ristikoitu liimapaperilla, jotta ne kestäisivät ilman paineen.

Martti mietti, miten karistaisi saattajat kannoiltaan. Käyttökelpoisia keinoja oli useitakin, mutta ehkä ensimmäinen yritys olisi aloitettava heti. Hormioon johtava tie ylittää radan pysäkin etelävaihteella, mutta jalankulkijat käyttivät oikotietä ratapihan yli. Noin parinsadan metrin päässä on Ollilan talo, jonka setämies on Martin tuttavia. Kunpa saisi häneen kosketuksen. Piti ainakin yrittää. Jos saisi vartijat, joille oli määrätty heille vastenmielinen tehtävä, jymäytetyiksi. Vartijat olivat yksinkertaisia, ehkä siis helposti jymäytettäviä. Martti ilmoitti, että pitää käydä Ollilan vessassa, kun on vähän vatsavikaa. Hän lähti Ollilan kartanolle, jossa näki setämiehen häärivän. Tälle hän selitti tilanteen ja suunnitelmansa. Setämies kutsui vartijat tupaan, jonne koko ryhmä meni. Setämies aloitti kahvinkeittopuuhat jutellen. ”Tässä pitää keittää kahvi valmiiksi, kun valkoiset ovat jo Perkoniemessä ja ovat Heinäjärvellä tänne tulossa. Kai teille kahvi tekee hyvää, kun on näin kylmäkin.”

Muuta ei tarvinnut, vartijat alkoivat tähyillä ikkunoista ja olivat levottomia. Setä vähän vielä autteli ja sanoi: ”Kohta niiden pitäisi olla täällä.”

Vartijat ryntäsivät ovelle ja juoksivat pysäkillä olevien tykkimiesten luo. Siellä tuli kiire. Tykki jäi laukaisuvalmiina siihen ja kaikki kiirehtivät Paania kohti. Tietysti tekemään ilmoitusta lahtarin tulosta.

Setämies sai kahvin valmiiksi ja nautti sitä Martin kanssa naureskellen.

”Uskotko,” alkoi setämies, ”että pian on Paanin talo tyhjä. Ei edes se mielipuoli päällikkö voi niille mitään, eikä hänkään uskalla jäädä sinne. Luulenpa, että kirkkoonkin on lähetetty tieto lähdöstä, joten uskon kirkonkin jäävän nyt autioksi.”

”Sitten varmasti”, todisti Martti ja kertoi Suodenniemen kylän pakokauhutapauksen. ”Mitä arvelet minun olevan viisainta tehdä?” Martti tiedusteli edelleen.

”Sinä voisit jäädä tänne minun kanssani, joskin se saattaisi olla uskallettua, sillä tulevilla kuuluu olevan vähän liian kovat otteet. Luulen sittenkin olevan parasta, että menet täältä rataa pitkin Vammalaan. Ehkä sinä siinä joukossa voit paremmin palvella maatamme. Voitpa ehkä ehkäistä tihutöitäkin. Minä näet tiedän sinun luonteesi ja tapasi. Mutta päätä itse, mikä minä olen sinua neuvomaan.”

Setämies kehotti jäämään heille ja lupasi käydä Paanilla tarkkailemassa, mitä sinne kuuluu. Kuultaisiin uutiset tuoreeltaan.

Martti pesi ja kuivasi kahvikupit ja asetti ne paikoilleen kaappiin. Kun setämies palasi, oli pöytä siivottuna.

”Oikein povattiin, siellä ne menee, ja näkyi tultavan kirkoltakin. Saa nyt nähdä, missä kunnossa kirkkomme on ja mistä tulee rovastimme. Tietenkin hän on jossain Mäenkylän torpassa odottelemassa voidakseen taas aloittaa tehtävänsä, joita on jäänyt rästiin. Oletko kuullut kuinka Palmuruusin Vernerin kävi? Hän jäi punaisten perääntyessä ja piiloutui käräjätalon koljaan pirtin alle. Sieltä, kun valkoiset tulivat paikalle, hänet pois yrittäessään ammuttiin. Ei ollut muistanut poistaa käsivarsinauhaansa.”

”Vai sellainen oli Vernerin loppu? Tunsin Vernerin, hyvin hiljainen ja rauhallinen poika, joka ei kissallekaan pahaa tehnyt. Piti kyllä kivääriä mukanaan, mutta uskon, että hän ei ampunut edes harjoituslaukausta. Kivääri lienee jäänyt koljaan tuvan alle ruostumaan.”

”Puhdistustoimet kuuluvat olevan Palvialassa raakoja”, setämies selitti. ”Avustamisestakin kuuluu annetun nappi otsaan. Vaikka niinhän sitä sanotaan, että kauppa on raakaa ja sota on julmaa. Näkyy pitävän paikkansa. Tänne on Tampereelta kuulunut vain vähän uutisia. Ootko sinä kuullut, missä vaiheessa siellä mennään?”

”Mistäs minä olisin uutisia saanut. Ei muuta kuin huhuja, jotka ovat epäluotettavia. Kuitenkin on todennäköistä, että koko kaupunki alkaa olla saarrettuna, ja se sinetöi kaupungissa olevien kohtalon. Siitä saa myös sen käsityksen, että niin suurin elein alettu vallankumoustaistelu on ajanut karille. Se teki täyden haaksirikon. Mutta minä, voidakseni pidentää elämääni, lähden nyt Vammalaan, koska Hormoon ei päästy, joten kiitos nyt sinulle antamastasi avusta.”

”Luulenpa, että sinä taisit antaa tässä avun koko kylälle, joten kiitos sulle vaan.”

Niin kävely rautatiellä alkoi, kahdeksan kilometriä ei ollut matka eikä mikään. Täytyi vain jotenkin välttää vartiot, jos ehkä jo sellaiset olisi ehditty asettaa radalle. Vartijoita ei ollut. Siis asemalle, ja sieltä kiertäen kauppalaan. Oli varottava, ettei kohtaisi päällikköä, jolta muutama tunti sitten oli saatu tuomio, jonka täytäntöönpano oli keskeytynyt. Täällä oli kuumeinen pako käynnissä. Kaikki työntyivät matkaan, eikä kukaan tiennyt mihinkä mennään. Pääasia oli vain se, että päästään pois.

Martti palasi vielä esikuntaan, joka oli pappilassa sijaitseva läntisen lohkon pääesikunta, tiedustellakseen, mihin joukot pyrkivät. Täällä oli täysin vieraita miehiä, joita ratsuhevoset odottivat ovenpielessä. Ei onneksi näkynyt Paanilta lähtenyttä päällikköä, joka ehkä oli jo perääntyvien alkupäässä.

Miehillä oli suuriääninen riita käynnissä, josta kuului vain osa. ”Kyllä se toteutetaan ja varmasti. Tää talo ja koko kauppala poltetaan. Jos ei sitä muut tee, niin teen sen itse. Myös kaikki sillat on räjäytettävä.”

”Sitä ei tehdä, sen saat uskoa. Siitähän joutuisi syyttömätkin kärsimään.”

”Viis minä niistä. Nyt on alkanut marssi kohti Venäjää. Mitään ei jää jäljelle. Lahtarit ei saa mitään meidän mentyämme. Ala vain sytytellä.”

”Jos et muuten usko, että mitään ei polteta, niin tätä on ainakin uskottava.” Kuului käsiaseen varmistimen napsahdus. Mutta mitäs nyt! Kuului kaksi eri laukausta. Silloin Martti lähti, lähti kovempaa kuin pääsi, ja vasta Kierunperän mäessä katsoi taakseen – ja kauppala paloi.

Oli sanomattakin selvä, kumpi päälliköistä oli hävinnyt eli voittanut.

Murheellisin mielin matka jatkui.

Erään talon pihassa näkyi poikkeuksellista liikettä. Sitäpä pitää poiketa katsomaan. Täällä hosui mielipuoli Hannu verinen pistin kädessä ja leukaluut sijoiltaan. Hän piti kovaa mölinää, josta erottui sanat: ”Taas yksi lahtari vähemmän. Näin se kävi.” Pistin heilui sinne tänne. Vaahto vain valui ristiin menneestä suusta. Kamalaa katseltavaa.

Pihalla Martti tapasi toverinsa Topin, joka oli tullut paikalle vähän aikaisemmin. Hän oli kuullut kerrottavan, että tämä Hannu oli Kakolasta vapautettuja rikollisia ja jostain näiltä main kotoisin. Hän oli ollut koko yön ratsain matkassa ja käynyt surmaamassa todennäköisesti jonkun paikkakuntalaisen.

”Vammalasta päin on tulossa samanlainen tyyppi”, Martti kertoi, ”jonkinlainen päällikkö, joka nähtävästi tappoi toverinsa ja sytytti kauppalan tuleen. Luulen hänen pian ajavan ratsulla tästä ohi. Poikkeaisipa hän tänne, jolloin nämä tappaisivat toisensa. Tosin se olisi liian helppo rankaistus, vaan eivätpä pääsisi rikoksiaan jatkamaan.”

”Voisiko heidän tapaamistaan mitenkään edesauttaa?”

”Ei voi… Katso tuolla hän tulee ja täyttä laukkaa ohi painaen kannuksiaan ratsunsa kupeisiin.”

”Sinne meni, yksi suurrikollinen. Tuommoisten takia joutuu moni kärsimään, vieläpä aivan syyttään.”

”Eikö tuollaisille hurtille mitään keinoa löydy?”

”Ehkä joskus, mutta tässä tilanteessa se on mahdottomuus.”

”Niin kai, mutta kyllä meidänkin on lähdettävä. Nyt on jo tietoa, mihin matka johtaa, Venäjän maalle, sinne varmaan pyrkii koko tämä valtava karavaani. Jospa uskaltaisi jäädä joukosta pois.”

”Juu, ja joutua perässä tulevien ammuttavaksi. Nappi otsaan jossain sorakuopan reunalla. Ei, kyllä nyt on viisainta vaan mennä. Antaa joukkopsykoosin vaikuttaa. Eteenpäin sinä urhea joukko.”

Tultiin Sammaljoelle, jossa oli yritetty pienen jokisillan räjäyttämistä. Jälki oli kuin kananpesä. Oli kuitenkin noudatettu annettua käskyä.

Matka, joka näytti yleiseltä markkinoille menolta, jatkui. Tultiin Punkalaitumelle, jossa yön kulman vietto oli hankalaa, siellä oli liikaa väkeä. Yöpyjiäkin pelättiin, joten vastaan

ei pantu. Mutta mihin sellaiset joukot mahtuisivat. Kaikki lämmitettyjen tilojen lattiat täyttyivät, niin koulut kuin seurojen talot täyttyivät. Ja aamulla taas matkaan. Huoltoa ei voitu eikä yritettykään järjestää. Joukko oli kuin vaeltajamuurahaiset Afrikassa: söi kaiken puhtaaksi. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt ajatus, millä jäljelle jääneet tulevat toimeen. Jos tuli, ei sitä jääty miettimään.

Tultiin illansuussa Urjalan kirkonkylään, jossa tuli lepotauko. Se ei urjalalaisista lepotauolta tuntunut, sillä tämä joukko alkoi olla jo nälissään ja jostain oli ruokaa saatava. Suuremmitta vaurioitta urjalalaiset vieraistaan sentään eron saivat, sillä illalla pimeän tultua joukkoa lastattiin junaan asemalla. Kaikkia ei voitu junaan saada, vaan kuormaston oli painuttava läpi yön kohti Hämeenlinnaa, jonne myös junaan sullotut kuljetettiin, Toijalan kautta.

Oli se menoa, kun pari kiväärimiestä oli veturissa antamassa määräyksiä veturimiehille: ”Hämeenlinnaan ja nopeasti.”

Nyt oli Hämeenlinnassa eloa. Pikkukaupunki oli täynnä. Oli täynnä jo ennestään, ja lisää tuli.

Lieneekö ollut tulevia vastaanottamassa joku komitea vai miten lienee järjestely toimitettu, mutta sinne ne vaan kaikki sullottiin.

Kun täällä päivä valkeni, oli se näky, kun tori oli täynnä kuormastoa. Kaikkialla oli väkeä, kaikki alakuloista joukkoa, jonka tulevaisuus näytti synkältä. Ei ollut aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Ei tietoa, mihinkä täältä lähdetään. Se vaan oli tiedossa, että tämä pysähdys on vain hengähdys tauko.

Suomen kasarmin laaja piha oli täpötäynnä ajoneuvoja, hevosia ja tykistöä.

Esikunta oli torin varrella sijaitsevassa talossa. Esikunta yritti saada aikaan jonkinlaista järjestystä kaupunkissa ja ehkä onnistuikin siinä jossain määrin. Täältä annettiin myös määräyksiä, joilla oli tarkoitus suojata kaupunkia. Määrättiin vahvat vartiot molempiin suuntiin rautatielle, silloille ja maanteille, jotka johtivat kaupunkiin.

Erityisen vahvat vartiot määrättiin Hattelmalan harjulle, josta voitiin hallita Helsinkistä johtavaa maantietä.

Esikunnassa olevat miehet oli vieraita Martille ja Topille. Päällikköä, jonka tapaamista Martti pelkäsi, ei näkynyt. Ei myöskään näkynyt Vammalan polttajaa. Lieneekö otettu kiinni ja päästetty ilma pois. Ei näkynyt myöskään ristisuu Hannua, lienee hänkin tavannut kohtalonsa.

Martti ja Topi sijoittautuivat kasarmiin numero 11. Tämä kasarmi sai käskyn hoitaa Hattelmalan harjun miehitettynä pitämisen yötä päivää. Harju oli mukava vartiopaikka, koska kevät oli pitkälle edistynyt ja rinteet olivat lumesta vapaita. Päiväsaikaan aurinko jo paistoi lämpimästi. Täällä oli mukava lekotella ja keskustella ajankohtaisista kysymyksistä.

Yleistä ihmetystä herätti se, että valkoisten johto oli pyytänyt vieraan vallan apua, vaikka heillä oli koulutetut upseerit johtamassa sotatoimia ja taistelivat kaikkialla voitokkaasti. Olisivat pärjänneet hyvin ilman vieraan vallan sotajoukkojen apua. Ehkä yhteenotot olisivat jatkuneet pitempään, ehkä maa olisi joutunut kärsimään enemmän sodan pitkittyessä. Kutsua nyt apuun saksalaiset, jotka eivät muille armoa anna. Oliko todella niin, että valkoisten sodanjohto ei tuntenut punaisten heikkoutta, saamattomuutta ja kurittomuutta, kun lähti voittoisalle armeijalle apua pyytämään? Pyyntö oli kuin jonkinlainen tunnustus punakaartille, että heillä on niin kova ja voimakas vastus, että eivät pärjää ilman maailmankuulun voittoisan armeijan apua. Olihan se voittanut venäläisetkin.

Saksalaisen sodankäynnin maine oli korkealla. Sotilaat olivat hyviä ja pelättyjä vastustajia, joten heidän saapumisensa Suomeen pelotti punakaartin johdon ja kaikki kaartilaiset niin, että pakoon, pakoon kaikki vaan. Heitä vastaan ei voida mitään. Tiedossa oli, että saksalaisia oli noussut maihin Loviisassa, Hankossa ja Ahvenanmaalla, josta käsin maihinnousut eri kohteisiin johdettiin. Tiedettiin myös, että Helsinki oli osittain vallattu ja punaisten pääjohto paennut Venäjälle. Nämä olivat masentavia uutisia niille, jotka olivat odottaneet punaisten voittoa. Miellyttäviä uutisia taas niille, jotka toivoivat punaisten perikatoa ja jännittäviä tietoja niille, jotka eivät olleet kummallakaan puolella vaan olivat ja elivät päivän kerrallaan. Sitä porukkaa kaupunkissa vierailevista oli nyt suuri enemmistö.

Keskusteltiin myös punakaartin perustajien ja itselleen määräysvallan ottaneiden määräyksistä, joista tänne oli tieto tullut. Pääsisältönä oli määräyksen omainen Venäjälle siirtyminen. Siellä muka annetaan jo sovittu alue Suomen pakolaisten ja punakaartilaisten asuttavaksi. Sieltä voitaisiin tilanteen muututtua palata kotikonnulle joko sovinnolla tai asevoimin. Höpönpöpö tällaiset määräykset ja uskottelut. Mitä oikeastaan voitaisiin muutakaan tehdä?

Löytyykö muuta ratkaisua?

Ei löydy! On selvä itsemurha, jos lähdetään hyökkäämään kohti saksalaisia tai yritetään sinne, mistä on tultu.

Todellakin, saksalaisia. Jos heitä ei olisi tullut, voitaisiin ratkaisuun päästä ehkä sovitteluteitse. Nyt se on täysin mahdotonta. Kysymykseen ei voi tulla muuta kuin antautuminen ehdoitta. Siihen ei kai olla kypsiä.

Aika kului, mitään ei tapahtunut. Suomen kasarmialueelle majoitetuille joukoille oli järjestetty muonitus, johon tarpeet tiettävästi saatiin kuormastoon maakunnasta takavarikoiduista aineista tai ehkä myös kaupunkin varastoista. Erikoista ruokapulaa täällä ei tunnettu. Se kai pitikin joukot rauhallisina.

Vartiossa käynti Hattelmalalla jatkui. Kunnes eräänä iltapäivänä alkoi tykkien jyske kuulua jostakin Harvialan ja kaupunkin väliltä. Nyt arveltiin, että ei mene kaiketi pitkääkään aikaa siihen, kun saksalaisia alkaa tulla Helsinkin tietä. Kaikki komennettiin paikoilleen ketjuun, joka oli asetettu niin, että kaikki näkivät tien. Osaston päällikkö kielsi ampumasta ilman hänen lupaansa.

Odotettiin.

Nyt. Nyt ne on näkyvissä. Marssivat sulkeisjärjestyksessä pitkin tietä kohti Hämeenlinnaa. Kuului vielä päällikön kielto: ”Ei saa ampua, ennen kun ovat kyllin lähellä.”

Odotettiin.

”Tulta!” kuului komennus ja kiväärit syöksivät yhteislaukauksen. Tie oli tyhjä. Ketään ei jäänyt tielle, ei kaatunutta, ei elävää. Oli kuin maa olisi niellyt kaikki. Tuntui noituudelta. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli suurimmalle osalle kiväärinsä laukaisseista laukaus ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ampuminen Hattelmalalta päättyi tähän yhteen laukaukseen.

Kun mitään ei näkynyt eikä kuulunut, toveruksetkin lähtivät hiljalleen kävelemään kohti kaupunkia.

Siellä oli elämä hiljennyt, ketään ei ollut näkyvissä. Suomen kasarmin pihamaalla olleet tykit oli jätetty samaan riviin, missä ne olivat seisoneet koko täälläoloajan. Kaikki kasarmit olivat tyhjiä.

Tullessaan kaupunkiin toverukset eivät tavanneet sielläkään ketään. Missä lienevät kaupunkin kanta-asukkaat?

Tykistökeskitys oli voimakas. Se oli räjähdyksistä päätellen suunnattu asemalle johtavan tien poikkisuuntaan. Kiväärien ja konetuliaseiden papatus kuului johdetun samaan suuntaan.

Tulipaloja ei ollut syttynyt. Ainoastaan asemalta nousi savua. Siellä paloi juna, joka oli jätetty ratapihalle. Edessä oleva veturi ulvoi höyryn virratessa ulos.

Pyörät alle ja perään. Pyöräily päättyi lyhyeen…

1 3

Hämeenlinna I

”…mitä teet siellä?”

”Lämmittelen, sillä tämä hevosen raato on vielä lämmin”, Topi vastasi maatessaan kuolleen, kranaatin täysosuman tien ojaan kaataneen hevosen päällä. ”Kuinkas sun kävi? Loppuiko matkasi siihen?”

”Enpä usko, kun tuntuu, että olen ehjä. Ei minuun osunut, mutta kun ajoin kovaa keskityksen läpi, niin ’huttunuijani’ varmistimen naru irtosi ja takertui etupyörään heittäen minut nurinniskoin tänne raatojen joukkoon.”

”Mitenkäs ei ’huttunuija’ räjähtänyt?”

”Ehkä ei ollut minun vuoroni jäädä tähän ojaan.”

”Pystytkö jatkamaan matkaa?

”Koitetaan, mutta luulen, että pyörät täytyy jättää, koska ilma on täynnä rautaa. Emme voi käyttää maantietä, joten on ryömittävä tätä ojaa pitkin.”

Niin toverukset jättivät pyörät ja alkoivat edetä ryömien tienojaa saksalaisten lakaistessa tietä konekiväärein tykistön avustamana. Tykistön tuli oli nähtävästi suunnattu Hämeenlinnan siltaan, joka toi asemalle johtavan tien kaupunkiin. Punaiset olivat jättäneet sen noin tunti sitten paeten Viipurin tietä kohti Lahtea.

Pako oli alkanut yllättäen, kun saksalaiset olivat alkaneet tykistötulituksen asemalle johtavaa siltaa kohti vajaan kilometrin etäisyydeltä.

Toverukset oli aamulla määrätty Hattelmalan harjulle vartioon, ja sieltä oli määrä hallita Helsinkistä johtavaa tietä. Miehiä oli siellä ollut ketjussa noin puolen komppanian verran, kun saksalaisten etujoukko marssi kohti Hämeenlinnaa noin komppanian vahvuisena. Kuului komennus: ”Tulta!” Sitten kuului yhteislaukaus ja tie oli tyhjä. Ei näkynyt elävää eikä kuollutta.

Alkoi kuulua tykkien jyskettä kaupunkin kaakkoispuolelta. Sen vaikutuksesta ketjussa olleet miehet alkoivat paeta kohti kaupunkia. Toverukset, jotka olivat olleet ketjun äärimmäisessä päässä, päättivät myös lähteä. Saavuttuaan kaupunkiin he löysivät sen tyhjänä. Ei ristinsielua näkynyt missään. Suomen kasarmin nro 11 seinustalla oli kuusi tykkiä hylättynä. Kasarmit olivat tyhjiä. Torin varrella sijainnut esikunta oli täysin hylättynä. Esikunnan eräästä huoneesta löytyi pöydältä tahkojuustoa, jolla voitiin tyydyttää suolistossa kurniva nälkä. Seinustalle jätetyistä polkupyöristä toverukset valitsivat parhaat alleen, ja niin syöksyttiin kohti siltaa. Heti sillan ylitettyään Topi sai täysosuman, kuten Martti luuli, ja lensi nurinniskoin ojaan.

”Mitäs nyt tehdään, kun oja loppui? Maantie pölisee konekiväärin tulituksessa ja vielä olisi muutama kymmenen metriä talojen katveeseen. Sieltä ehkä voitaisiin suunnistaa tien vasemmalle puolelle metsikköön.”

”Henkikulta on kallis. Jos tähän jäädään, on lähtö on varma. Ehdotan syöksyä”, sanoi Martti. ”Jätetään torrakka tähän ja syöksytään.”

Niin toverukset syöksyivät henkensä kaupalla ja samaa vauhtia yli radan. Sitten metsän turviin, jossa vasta noin kymmenen minuutin pikajuoksun jälkeen pysähdyttiin lepäämään ja neuvottelemaan. ”Mitäs nyt Ruuneberk?” 

”Pakenijat olivat ottaneet suunnan Syrjäntaan kautta Lahteen, josta edelleen Viipurin kautta Pietariin. Meidän on saavutettava jälkijoukot, mutta ei ole tietoa, onko maantie enää vapaa. Meidän on siis paras pyrkiä metsän kautta koillisen suuntaan niin, että saavumme Syrjäntaan maantielle”, ehdotteli Martti.

”Hyväksytään”, tuumaili Topi. ”Mutta miten luulet meidän pysyvän oikeassa suunnassa, vieraassa metsässä?”

”Jätä se minun huolekseni, sillä saat uskoa, että parempaa mettäpäätä ei olekaan kuin minun pääni”, Martti leuhki.

”Sen kun vaan. Mars matkaan. Mutta pidetään vauhtia, sillä kohta yllättää yö, eikä huhtikuun viimeisen viikon yöt ole kovin valoisia.”

Niin toverukset lähtivät. Ei ollut marssittu kovinkaan pitkään, kun tavattiin vauhkoontuneita miehiä ja naisia, jotka eivät tienneet, missä olivat eivätkä suuntaa minne mennä. He pyysivät saada seurata toveruksia kuultuaan heidän olevan suuntaamassa kohti Lahtea.

Joukko oli yön aikana kasvanut noin kolmeksikymmeneksi hengeksi. Martti tarkkaili suuntaa kivien sammalista ja muurahaispesistä sekä puiden oksamuodostumista. Aamun valjetessa, kun oli kuljettu noin parikymmentä kilometriä, Martti ilmoitti, että saavutaan asutulle seudulle. Vauhko sakki pysähtyi ja jäi tuumimaan, mitä tehdä. Topi ja Martti päättivät, että toinen jatkaa yksin matkaa ja tulee ilmoittamaan missä ollaan ja voidaanko jatkaa.

Martti lähti tiedustelemaan ja saapui poikkitielle, jota jatkoi oikealle. Hän tiesi, että Syrjäntaan tie ei voi olla kaukana. Kuljettuaan noin kilometrin hän alkoi kuulla ääniä. Hän käveli reippaasti keskellä tietä ja tuli Syrjäntaan tielle, jossa oli joukko aseistettuja miehiä. Hän meni heidän luo peläten heidän olevan valkoisia. ”Mitäs porukkaa te olette?” Martti kysäisi.

”Me ollaan Porin komppanian jälkijoukko. Turvaamme perääntymistä”, oli vastaus.

”Tähän saapuu noin puolen tunnin kuluttua hajanainen joukko pakolaisia, joilla ei ole aseita eikä ruokaa. Voidaanko heidät ohjata edellä menevän joukon yhteyteen?” Martti tiedusteli.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän palasi ryhmänsä luo ja ilmoitti, että tie on selvä. Ilmoitus teki pakolaisryhmään piristävän vaikutuksen ja he lähtivät kohti Syrjäntaan kylää.

Topi ja Martti jatkoivat matkaansa ja saavuttivat Hämeenlinnasta lähteneen pääjoukon Heinäkankaan kylässä. Täällä tiedettiin kertoa, että valkoiset yrittävät katkaista pakotien Lammilta tulevien teiden yhtymäkohdassa. Häntäjoukoille tuli pysähdys, joka kesti muutaman tunnin. Noin neljän aikaan tuli tieto, että tie on vapaa, joten monituhatpäinen joukko jatkoi taas matkaansa. Tien varrella Syrjäntaan ja Kosken välillä näkyi, että siellä oli ollut kovia yhteenottoja. Nähtävästi valkoiset olivat hyökänneet heikoin voimin, joten he olivat joutuneet perääntymään, koska itään päin yrittävä aseistettu ja siviilipakolaisten joukko painoi läpi epätoivon vimmalla. Tämä itään päin rynnistävä joukko ei näyttänyt pelkäävän valkoisia, mutta saksalaisia he todella pelkäsivät.

Vikatan lähellä toverukset tapasivat kenttätuomioistuimen tuomion täytäntöönpanon, joka oli järkyttävä.

Kakolan ovet oli avattu ja vapauteen laskettu kaikki rikolliset. Näistä oli Hannu-niminen mies tavattu tekemässä ryöstöä ja oli joutunut kiinni itse teossa. Kenttäoikeus tuomitsi hänet ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön heti suuren joukon läsnäollessa. Ruumis ripustettiin puuhun tien varteen ja rintaan kiinnitettiin lappu: ’Näin käy jokaisen, joka ei noudata annettuja määräyksiä. Sota-aika! Sotalaki!’

Marssi kohti Lahtea jatkui.

Vesalassa tuli pysähdys. Levisi tieto, että saksalaiset olivat miehittäneet Lahti–Loviisa rautatien. Punaiset tekivät useita läpimurtoyrityksiä saadakseen tien itään vapaaksi, mutta heidät lyötiin aina takaisin. Toverukset päättivät ottaa asiasta selvää ja menivät Okeroisten mäellä eräässä talossa sijaitsevaan esikuntaan. Siellä pataljoonan päällikkö sanoi, että ei mahda mitään, tietä ei saada auki, mutta voittehan tekin sitä yrittää. Yrittämättä se kuitenkin jäi. Toverukset palasivat Vesalaan, josta lähetettiin Virta ottamaan selvää antautumisehdoista.

Muutaman ajan kuluttua Virta palasi takaisin autolla, jossa oli kaksi valkoisten upseeria. He julistivat Vesalassa oleville joukoille: ”Kaikkien on luovutettava aseensa, asetuttava riviin ja marssittava Lahteen, jossa rikolliset ja johtajat erotetaan ja muut saavat palata rauhassa kotiseudulleen.”

Siitä tuli komea läjä kivääreitä Tarnalan pihaan Vesalassa. Varmaan moni heittäjä huokaisi helpotuksesta saadessaan eron morsiamestaan, jota oli roikottanut mukanaan kolme– neljä kuukautta ja johon oli ehtinyt perusteellisesti kyllästyä. Ei arvannut heittäjä, mitä oli edessä. Suurin osa heittäjistä kuoli nälkään ja tauteihin lähimpien kuukausien kuluessa.

Marssi Vesalasta alkoi. Komentajat olivat vaan vaihtuneet.

Ne, joilla oli hevosajopelit, komennettiin kuljettamaan ne Lahteen. Jalkaväki komennettiin marssijärjestykseen suuntana Lahti.

Matka Lahteen oli noin 1 kilometriä, ja tien varrella oli muutamissa kohdin saksalaisia sotilaita, jotka tarkkailivat marssirivistöjä. He takavarikoivat arvoesineet: kellot, rahat jne.

Lahden oluttehtaan kentällä oli kokoamispaikka, jonne toveruksetkin joutuivat. Kentän neljään kulmaan oli rakennettu korokkeet, joilla oli konekivääri ja sen takana sotilas. Konekiväärit oli suunnattu kohti kentän keskustaa. Oli Vapun aattoilta, ilman lämpötila nollan vaiheilla. ”Vieläkö teet vallankumousta?” Topi kysäisi toveriltaan.

”Vallankumoukset on minun osaltani tehty. Odottelen nyt vaan kapinaan sekaantumisen loppunäytöstä. Näin ja tajusin jo tammikuun lopulla, että vallankumouksen aika on loppu. Eikä vallankumoukseen enää uskonut kukaan sen jälkeen, kun huomattiin, että johtajat olivat pettäneet kokoamansa laumat. He kehottivat johdettaviaan pyrkimään Venäjälle keinolla millä hyvänsä. Siellä oli muka hyvät mahdollisuudet järjestäytyä uudelleen ja palata takaisin voittajana. Tämä virsi tiedettiin huiputukseksi, mutta joukko oli tavallaan kuin hypnoosin vallassa. Eteenpäin oli päästävä.”

Nyt se eteenpäin meno oli päättynyt. Oltiin oluttehtaan kentällä, jota vartoivat kuularuiskuin varustetut, ampumistaidon omaavat sotilaat.

Kenttä oli kuin nuijalla lyöty täyteen. Kuului huuto: ”Suomukseen!” Ne, jotka huudon tajusivat, asettuivat maahan istualleen toistensa eteen. Ylävartalo toisen alaruumiin päälle, joten oltiin tavallaan makuuasennossa. Ei kulunut paljoakaan aikaa, kun kaikki tajusivat, mistä oli kysymys. Kaikki kentällä olevat ihmiset olivat tavallaan makuuasennossa. Ehkä joku saattoi siinä nukahtaakin.

Yö meni jotenkin. Nälkä vaivasi.

Koitti viimein aamu. Alettiin kömpiä pystyyn. Se oli vaikeaa, sillä kylmä oli tunkeutunut jäisestä maasta luihin ja ytimiin. Jäsenet olivat painosta turtuneet ja puutuneet. Tilaa ei ollut, sillä noin 10 000 neliömetrin alueelle oli ahtautunut kolmisenkymmentätuhatta ihmistä. ’Suomusta’ oli purettava reunasta alkaen. Keskeltä ei päässyt jaloilleen. Hyppely veren kierron uudelleen alkamiseksi oli tapahduttava suoraan ylös, joten tästä näytelmästä tuli erikoinen. 30 000-päinen joukko hyppii ylös alas, ylös alas noin puolen tunnin ajan. Vihdoin veri alkoi taas kiertää.

Aamuaskareet, luonnollisten jätteiden poisto, oli mahdotonta, eikä siihen ollut monella tarvettakaan. Ruokaa ei ole saatu pariin päivään, eikä juomiseenkaan ole ollut mahdollisuuksia. Miehet saattoivat jotenkin laskea vetensä, mutta joukossa oli myös tuhatkunta naista. Kuinka lie heiltä käynyt?

”Mitä arvelet, kuuluuko Lahti sinun isänmaahasi?” Topi kysyi toveriltaan.

”Ei se oikein tunnu siltä, mutta onhan ehkä niin, että en ole kohdellut isänmaatani oikein, joten se yrittää nyt potkaista minua sääreen. Ja ilkkuu: äikkis! Se oli oikein sinulle. Kukas käski”, tuumi Martti.

”Tosiaan, mietitäänpä nyt, kun on hyvää aikaa, eikä ole mahdollisuuksia hankkia edes välttämättömintä ruumiin ravintoa, että kukas käski.”

”Käskijä oli aika iso herra, herra nälkä. Ajatteles nyt, kun Venäjällä viime syksynä valmistuneen vallankumouksen yhteydessä vapautettujen Siperian vankien, tai karkotettujen takaisinpaluu tapahtui, sattui niin mukavasti, että siinä joukossa olin minäkin. Kun kaikki työmaat olivat topissa, vallityöt lopetettu, siellä oli ollut noin 70–80 000 miestä. Joukko hajaantui kautta maan kotiseuduilleen. Töitä ei ollut. Puolue- ym. poliittiset aallot kävivät korkeina. Alettiin perustaa suojeluskuntia ja punakaarteja. Sisäelinten toiminnan säilyttäminen on nuoren ihmisen elämän perusehto, joten on luonnollinen asia, että kun luvataan ruoka ja 4 markkaa päivältä ja yhteismajoitus, niin suurin osa varsinkin niistä, jotka olivat olleet vallitöissä, liittyi perustettuihin punakaarteihin. Sellaiselle kuin minäkin, joka olin osittain mukana Venäjän vallankumouksessa, siis epäluotettava, tarjottiin hyvityksenä maantien ojan kaivua joulukuussa kaksi markkaa metri. Ymmärrät kai kuka käski.”

”Kyllä sinä puhua osaat, mutta osaatko sanoa, millä me nyt voimme saada sisäelintemme toimintaa jatketuksi. Mitä teemme nyt?” tuumi Topi.

”Nyt emme voi tehdä mitään muuta, kuin odottaa mitä tuleman pitää ja liikuttaa jäseniämme mahdollisimman vähän. Näin ruumiiseemme kerääntynyt rasva kestää mahdollisimman kauan ja henkikulta säästyy.”

”Mainitsit Venäjän vallankumouksesta ja Siperiasta, kerro niistä lähemmin”, jatkoi Topi.

”Nälkäisen kertomus nälästä ja kurjuudesta ei olisi toiselle nälkäiselle mieltäylentävää kuultavaa, joten, jos sallit, voin kertoa siitä joskus myöhemmin. Mikäli vielä silloin haluat kuulla, ja saamme siihen tilaisuuden.”

Ainainen puute ja kurjuus,

olot kurjat missä kasvaa mä sain,

osan onneen toiset ne ryösti,

minä puutetta kärsiä sain…

…yrittivät toverukset hyräillä, vaan ei ollut siitäkään lohtua. Masennus valtasi. Martti yritti vielä:

Nyt lähteä mun täytyy ja jättää syntymämaa

ja siirtolaisena siirtyä Aasiaan asumaan.

”Mitä tuo on?” kysyi Topi. ”Etkö ole kuullut Siperiaan marssivien laulua?” vastasi toveri. ”En ole kuullut, enkä haluakaan. Nyt ei ole laulun aika, nyt on kysymys siitä, että voiko säilyttää henkensä. Jos ei saada muuten sielua eroamaan ruumiista, niin jätetään ruumis vaille polttoainetta, niin ero on varma.

Päivän kulku oli hidasta, mutta illalla komennus: ”Suomukseen!” johti jo parempiin tuloksiin kuin edellisiltana.

Aamun valjetessa ylöspääsy ei enää tahtonut sujua. Muutama jäi kentälle ilmoittaen, ettei pysty nousemaan. Toisten nostaessa heitä pystyyn oli pystyssä pysyminen varma, kun ei ollut tilaa kaatua.

Aamupäivällä alkoi ympäristössä näkyä muutakin liikettä, kuin konekiväärimiesten vartiovaihdot. Katua pitkin marssi komppania saksalaisia sotilaita, jotka asettuivat alueen reunoille. Tuli myös muutamia valkoisen kaartin sotilaita, jotka komensivat: ”Ulos! Järjestäytykää marssiriviin.”

Kun määrätyn suuruinen ryhmä oli valmis, kuului komennus: ”Mars matkaan!” Niin kenttä tyhjeni. Ainoastaan hevoset, ajoneuvot ja näiden luo muutama mies jäi kentälle.

Toverukset joutuivat saksalaisten komennukseen. Tämä ryhmä johdateltiin Lahden yhteiskoululle. Heidät komennettiin sisälle. Täällä aukeni taivas, sillä nyt oli mahdollisuus saada tyhjentää kuonat, juoda vettä ja oli katto päällä sekä seinät tuulensuojana. Iltapäivällä kävi vielä niin onnellisesti, että kuului komennus: ”Ulos!” Ulkopuolella oli kaksi saksalaista sotilasta, jotka antoivat kahden sormen kokoisen palan ruisleipää sekä yhden suolasilakan jokaiselle ulostulijalle.

Kun kaikki olivat ulkona, komennettiin: ”Sisään joka sorkka!”

Sisällä oli ihmeellistä kuulla, kun tehtiin kauppoja talletetulla leipäviipaleella ja silakalla.

Kuului huuto: ”Kuka antaa askin Klupia yhdestä leipäviipaleesta!” Siitä se kaupanteko sitten alkoi. Joku ehdotti: ”Saat kympin.” Toinen viiskymppiä. ”Ei pojat rahalla, mutta jos on tupakkaa, siitä voidaan neuvotella.” Kaupanteko jatkui myöhään iltaan ja myös seuraavana päivänä leipäviipaleen ja silakan jaon jälkeen.

Toverukset ihmettelivät, että onko tupakka tärkeämpi kuin leipä. Topi sanoi, että kyllä leipä on suurin. Martti väitti vastaan: ”Kyllä ryssänlimppu on suurempi.”

Kolme päivää tätä ihanuutta kesti. Komentohuuto oli: ”Wek!”

Kaikki painuivat ulos, mutta ei mitään muonanjakoa. Vain komento: ”Riviin ja mars matkaan!”

Reitti kulki länsivaihteen kautta Hennalaan, josta tuli surullisen kuuluisa. Täällä oli ensimmäinen tarkastus ja luettelointi. Kaikki mitä oli mukana oli asetettava tarkastuspöydälle. Tavarat luetteloitiin ja otettiin selvää, olivatko ne omia vai ryöstettyjä. Tavarat paketoitiin, varustettiin asianomaisen nimellä ja lähetettiin keskusvarastoon Helsinkiin, josta ne oli määrä palauttaa eri hakemuksesta myöhemmin, kun asiat oli tutkittu ja miestä oli hutkittu. Useassa tapauksessa moni saikin osan tavaroistaan senaatin päätöksen jälkeen takaisin.

Tämän tarkastuksen jälkeen komennettiin miehet pienemmissä ryhmissä riviin ja kysyttiin, onko johtajia mukana rivissä. Kun mitään ei kuulunut, kysyttiin uudelleen ja lisättiin uhkaus, että joka viides mies ammutaan paikoilleen, ellei johtajia löytynyt. Kun rivistössä ei tapahtunut mitään, uhkaus pantiin täytäntöön ja loput miehet komennettiin kantamaan ruumiit pellon reunaan. Tämä jatkui koko päivän sillä vaihtelulla, että joitain miehiä astui rivistä ilmoittaen olleensa johtavassa asemassa. Nämä miehet otettiin erilleen, komennettiin kävelemään metsän reunaan riviin. Komennus: ”Tulta!” Näin päättyi heidän osaltaan vallankumouksen teko.

Kun tämä harvennus oli loppuun suoritettu, loput miehet komennettiin kasarmeihin sisälle ja asemiehet määrättiin vartioimaan ovia ja ikkunoita.

Toverukset sijoitettiin täällä erääseen varastohuoneeseen, joka oli kooltaan noin 15 neliömetriä. Kahdella seinällä oli hyllyköt ja ikkunan puolella kaikenlaista rojua, muun muassa kylpyamme. Kun illan tullen etsittiin paikkaa mihin rojahtaa pitkälleen, muut paikat oli jo varattu ja ainoastaan ylähyllyt ja kylpyamme olivat vapaana. Martti tunkeutui hyllyjen välistä ja heittäytyi ammeeseen nukahtaen heti, mutta heräsi kuitenkin pian ahdistavaan tunteeseen. Hän yritti nousta, mutta se ei oikein onnistunut. Saman makuupaikan oli valinnut itselleen viisi muutakin miestä. Kylpyammeessa nukkui siten kuusi miestä samalla kertaa.

Kun Martti pääsi viimein ylös ja lattialle, sillä oli miehiä kuin silakoita nelikossa. Ylähyllyllä pienain takana oli ehkä mahdollista nukahtaa, mutta miten sinne mahtuu. Sinne Martti kuitenkin tunkeutui vatsalleen. Ahtaudessa oli vaikea nukkua, mutta ihme kyllä se onnistui. Yöllä oli vielä kerran yritettävä uudelleen. Ensin piti käydä alhaalla kääntymässä. Alhaalla ollessaan hän huomasi ikkunasta, että kasarmin lähellä, piikkilanka-aidan luona, oli kenttäkeittiö. Martti ei voinut vastustaa kiusausta, vaan päätti yrittää kaiken uhallakin kenttäkeittiön luokse. Varovasti hiipien hän pääsi ulko-ovelle, jossa vartijat onneksi nukkuivat. Hän pääsi pujahtamaan ohi ja hiipi tutkimaan kenttäkeittiötä. Voi mikä onni, siellä oli joitain päiviä sitten keitettyä ruisvelliä. Laidat oli jätetty puhdistamatta. Siitä sai tikulla irti syötäväksi kelpaavia palasia, ja hän söi mitä uskalsi.

Martti mietti, miten tästä onnesta saisi osansa myös Topi. Eikös vaan, ympäristöä tutkiessaan hän löysi tyhjän litran säilykepurkin, jonka hän sai vielä täyteen tikulla kaapimiansa puuron tähteitä. Onnellisena ja varovaisena hän lähti hiipimään takaisin nukkumapaikkaansa, mikä onnistuikin ilman kommelluksia. Nyt Topi herätettiin varovasti ja juhla, jonka aikana ei kuulunut hiiskahdustakaan, oli mieliin painuva.

Aamun valjetessa Topi alkoi tiedustella tarkemmin, mistä Martti oli elämän eliksiirin hankkinut.

”Etkä pelännyt?” Topi kysyi.

”En osannut pelätä, vaikka eilispäivä oli tuoreena mielessä kaikkine kauhuineen. Riski tosin oli suuri, mutta elonkipinän säilytysvaisto oli voimakkaampi.”

Päivällä sattunut tapaus sai Martin säikähtämään. Saman kasarmin toinen kerros oli täynnä miehiä, kun Katajamäki kiljaisi: ”Bertta minä tulen.” Hän juoksi päin ikkunaa ja putosi alas, mutta oli jo ennen maahan saapumistaan jo kolmen kiväärin luodin lävistämä. Alakerran miehet komennettiin siirtämään hänet mäen reunassa olevaan yhteishautaan.

Palatessaan aukean yli takaisin kasarmiin Topi toi ajatuksensa julki.

”Mahtoiko Bertta, joka oli kotona pienten lastensa kanssa, saada telepatian avulla tiedon tapauksesta?”

”Luulen hänen saaneen, sillä Katajamäki näki tiettävästi puolisonsa kärsivän nälkää ja vilua lastensa kanssa Harniossa olevassa yhteisessä kodissaan. Kotiin ei jäänyt, kun Katajamäki maaliskuussa hyvästeli Berttansa, muuta ruokaa kuin kuttu ja paikallisesikunnasta saatu muutama leivän kannikka sekä mökin lattian alla olevassa kuopassa pari nelikkoa perunoita. Ymmärrät varmaan, että Katajamäellä oli suuri huoli rakkaittensa puolesta. Huoli sokaisi hänen järkensä”, filosofoi Martti, joka oli taipuvainen telepatiaan ja tunteiluun.

Mahtoiko Katajamäen tempaukseen ollut vaikuttimena eräs aamulla sattunut tapaus. Kaikki oli komennettu ulos ja Katajamäki tutki seinustalla ollutta hapankaalitynnyriä, jota edelliset asukkaat, venäläiset sotamiehet, olivat käyttäneet kaatoastiana. Hän kääri hihansa ylös ja haroi pohjalle painuneita herneitä syöden ne. ”Älä hyvä mies syö tuollaista sotkua, sinä voit kuolla siitä”, Topi varoitteli. ”Kuolen minä kuitenkin, onko sillä väliä miten ja milloin se tapahtuu”, oli Katajamäen lakoninen vastaus. Herra olkoon armollinen hänen sielulleen. Ehkäpä Herra pitää myös huolen isättömäksi jääneistä lapsista.

Kun toverukset olivat saaneet polttoainetäydennyksen edellisen yön juhlassa, heillä ei ollut nyt hätää. He tarkkailivat kuitenkin ympäristöä, jos sattuisi löytymään mitään talletettavaa, ja sitähän löytyi. Topi löysi toisen tyhjän säilykepurkin. Martti löysi kasan raakoja perunankuoria. Nämä salakuljetettiin vartijoitten ohi kasarmiin, jossa oli tarkoituksena keittää kuoret purkissa yöllä salaa.

Tulen teko uuneihin oli ankarasti kielletty, mutta toverukset päättivät, että toisen pitäessä vartiomiestä silmällä toinen voi keittää kuoret. Tuuma toteutettiin toisena yönä, aamupuolella, kun vartijat nukkuivat sikeästi.

Se onnistui. Taas pidettiin hiljaiset juhlat ylälaverilla, jonne toverukset olivat edellisenä päivänä majoittuneet palattuaan ruumiinkantoreissultaan.

Taas oli saatu polttoainetäydennys. Voitiin odotella, mitä seuraavat päivät toisivat tullessaan.

Toverusten kiivettyä laverilleen naapurilaverilta alkoi kuulua hyräilyä:

Oi Luoja, oi Luoja en kiroa sua,

en kiroa kohtaloain,

vaan kiroan valtaa tyrannien,

vapauttani ikävöitsen.

Mä ikävöin vapautta ihmiskunnan,

proletaarien, sorrettujen…

Sävel oli kaunis, kuin ennen oman äidin tuutulaulun ja se painoi silmäluomet umpeen.

Seuraavana aamuna kuului komennus: ”Ruumiita kantamaan!”

Koska toverukset olivat saaneet kahtena edellisenä yönä syötävää, he olivat virkeitä, mutta nöyriä poikia ja tottelivat heti määräystä toivoen ilmestyvän jostain mahdollisuuksia alkaneen päivän ravinnon hankkimiseksi. Alettiin kantaa alakerran lavalla säärensä oikaisseen ikämiehen ruumista metsän reunaan, joukkohautaan, jonne se heitettiin.

Toisten lapioidessa hietaa päälle Martti alkoi tarkastella ympäristöä, olisiko siellä jotakin.

Montun reunalla oli muutamia siviilihenkilöitä, mm. eräs äiti noin yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa. Tytöllä oli puolikas leipää, jota hän laiskasti järsi. Martti otti housunkaulukseensa piilottamansa setelin ja hiipi tytön luokse pyytäen, että tyttö vaihtaisi leipäpuolikkaansa sataseen. Tyttö ei tähän suostunut, mutta äidin kehotuksesta kauppa syntyi. Siunattu äiti.

Leipä sujahti kiireesti Martin pomppatakin päällyksen ja vuoren väliin. Topi piti tapausta tarkoin silmällä ja kun paluumatkalla ohitettiin vartijat, Topi ilmoitti heille: ”Työ on tehty.” Martti seisoi taempana, jotta leivän haju ei antaisi ilmi onnistunutta kauppaa.

Loppupäivä vietettiin hiljaisina. Vasta yön tullen ostos jaettiin veljellisesti tasan ja leipä nautittiin kiitollisina.

Aamulla tuli taas komennus: ”Ulos!” ”Riviin!” ”Eteenpäin mars!”

”Mihinkäs nyt?” kaverukset tuumivat.

Jotain isompaa suunnitelmaa alettiin toteuttaa, kun kaikki alueen kasarmit tyhjennettiin ja marssi alkoi. Suuntana oli lähellä oleva Lahden kaupunki. Sinne ei kuitenkaan menty, vaan joukot ohjattiin ratapihalle. Miehet komennettiin siellä odottaviin avovaunuihin.

Kuin lastaus oli ilman lastauslaitteita suoritettu, Topi kysyi Martilta: ”Koitas nyt povata, mihin miestä viedään?”

”En tiedä, mutta ei ainakaan Venäjälle, kun ei sinne viime kuun lopullakaan meitä päästetty.”

”Miksi aina tuot esille Venäjän?” kyseli Topi edelleen.

”Johan olen aiemmin sinulle selvitellyt, että tulin sieltä viime syksynä vapaakyydillä. Koita nyt käsittää, että kokemukset ja näkemykset sieltä eivät noin vain unohdu.”

”Kerrohan nyt, kun näyttää olevan aikaa, minkälaista siellä oli?”

Martti alkoi kertoa, mutta samassa juna ja sen elävä lasti lähti liikkeelle ja kertomus päättyi, sillä olihan tarkkailtava mihin suuntaan kuljetus tapahtui. Suunta oli länteen, mutta minne, se kai selviää itsestään, kun vain jaksaa odottaa.

Riihimäellä käännyttiin luoteeseen, siis Hämeenlinnaan takaisin. Sieltä oli otettu hatkat vain pari viikkoa sitten.