Riemannin monisto

Nyt varmaankin saan joululahjaksi sen kameran objektiiviin, jota olenkin miettinyt pidempään. Periaate on yksinkertainen. Negatiivinen painovoima kääntää ainakin Riemannin monistossa ajan nuolen ympäri, oli tuolla linssillä voi kuvata  menneisyyttä.

Olen ottanut jalustan esiin ja miettinyt valokuvanitsestäni elokuussa 1953. Ilmeitäkin olen harjoitellut. Partiovyö (äidin vanha) taitaa olla kateissa, mutta kuvastahan sen sitten näkee.

On mahdollista, että tämä laite lähettää neutriino tähden tavoin tappavaa säteilyä muutaman valovuoden alueelle, joten täytynee käyttää ainakin rukkasia.

Lisäksi menetelmä perustuu arvailuihin pimeästä aineesta eli antimateriasta, jota totta puhuen ei ole vielä löydetty, vaikka sitä on avaruus väärällään.   Mutta kun kerran toimitaan kvanttikenttädynamiikan mukaan ympäristössä, jossa ulottuvuuksia on koko joukko, mistäs sen niin varmaksi tietää?

Minusta olisi mieluisa ajatus, että maailmankaikkeuksia olisi lähes ääretön määrä, esimerkiksi n-1. Siitä riittäisi jokaiselle jotain. Epäsymmetrisyyden vuoksi kaikki, mitä voi tapahtua, on varmaan tapahtunut joskus jossain, ja lisäksi asioita, joita ei voi tapahtua.

Toinen vaihtoehto on, että maailmankaikkeus on nonstop eli pätkis. Maailmanlopun jälkeen seuraa välittömästi uusi Big Band eli alkuräjähdys, jaj sillä mennään!

Toistaiseksi elämässä ei ole del-näppäintä, joka olisi hyvä lisäys, varsinkin jos on tullut epähuomiossa lyöneeksi jotain henkilöä kirveellä päähän.

Uutta kameraa voisi säilyttää sellaisessa kerrostalon huoneistossa, jossa ei olisi lainkaan lattiaa eikä kattoa. Kun poliisi ja talonmies olisi ahkeran tiirikoinnin ja polttoleikkauksen jälkeen saaneet ulko-oven auki, sen takaa paljastuisi oviaukon kokoinen peili, muuta mukava mutta pimeä, sillä se ei tietenkään heijastaisi valoa, vaan imisi. Jos siitä olisi myös poimittu elektronit pois, tulos olisi niin tiheä ja painava, ettei sille mahtaisi mitään edes poliisi ja hänen tätinsä.

Jos ajatukseni herättävä mielenkiintoa, kuten kuuluisi, viime hetken lahjavihjeeni perheen pienimmille on professori Heikki Ojan ”Universumi” (Ursa 2017).

Kirja on tavattoman kaunis, täynnä kodikkaita kuvia erilaisista avaruuden viilettäjistä, ja uusinta tietoa yllätyksistä, joita tähtitiede tarjoaa tuntijoilleen tätä nykyä vähän väliä.

Joulun tullen ja eksoplaneettoja odoteltaessa (siis sellaisia, joissa on ilma- tai metaanikehä), on mieluisaa särpiä karpalomehua ja antaa ajatuksensa liitää.

Sitten taas, ellei jo aikaisemminkin, voi jatkaa blogistin luvallista, vaikkakin vaivalloista urakkaa.

Sanottehan terveisiä joulupukille, jos satutte tapaamaan.