Nämä näppäimet

Helsingin Sanomat voisi hankia lakimiesapua. Päätoimittaja ei eilen televisiossa tiennyt, ettei rangaistavuus riipu salaisuuksia käsiteltäessä käytöstä tai vahingosta. Rangaistavaa on salaisen tiedon hankkiminen. Siten tiedon hallussapito on myös rangaistavaa.

Jopa asiantuntijat ovat livenneet miettimään, onko salaiseksi merkitty tieto todella salaista. Se ei ole tärkeää. Jos elokuva on kielletty alle 14-vuotiailta, vahtimestarin tai vanhemman mielipiteellä sen sopimattomuudesta lapsille ei ole merkitystä sisäänpääsyn kannalta. Jos ikärajaa arvellaan vääräksi, on asioitava ikärajan määränneen viranomaisen kanssa.

Jos asiakirjassa on leima ”eritäin salainen” asiakirja on erittäin salainen, vaikka se sattuisi olemaan majurin rouvan lehdestä leikattu kakkuresepti.

Tämä voi kuulostaa yksioikoiselta. Asia vain on niin, että jos moottoritien ajorata on merkitty itään kulkevalle liikenteelle, ei siinä autoilijan auta inttää, että kyllä tästä länteenkin pääsee, vaikka on noita vastaantulijoita. Turhaa hosumista koko yksisuuntainen ajorata!

Kysymys ei ole typerästä sääntösidonnaisuudesta, vaikka lakimiehellä on taipumusta sellaiseen. Kantani on selvä. Kansalaistottelemattomuus eli voimassa olevan säännön rikkominen on joskus hieno asia ja joskus suorastaan velvollisuus. Rauhallisessa siviilimaailmassa voi kyllä käydä niin, että kansalaistottelemattomuudesta rangaistaan. Sitten on vain kärsittävä rangaistus. Esimerkkini on ensimmäisen maailmansodan jääkäriliike. Pidän sitä hienona asiana, vaikka se oli oikeudellisesti valtiopetos – liittyminen vihollisen armeijan sotatilan vallitessa. (Tässä asiassa suomalaisia sitoi kuuluminen Venäjään.) Mannerheim ja Ståhlberg suhtautuivat jääkäreihin niin viileästi, että se vaikutti vuosikymmeniä.

Voi olla, että USA:n atomipommin salaisuuksien vakoileminen ja toimittaminen Neuvostolitolle, joka sai niiden avulla oman pomminsa valmiiksi hyvin nopeasti 1949, oli maailmanpoliittisesti hyväasia ja että osa vakoilijoista toimi aatteellisin perustein, ainakin osaksi. Yksinapainen, USA:n johtama maailma ei ehkä olisi ollut onnellinen ajatus.

Moraalifilosofian kuuluisa esimerkkiajatus on tyranninmurha. Voiko se olla oikeutettu, vaikka murha on paha rikos? Sitä on mietitty kaksi tuhatta vuotta. Vastaukseni: ehkä se voi olla oikeutettu. Jos joku olisi nitistänyt Leninin, Stalinin tai Hitlerin ajoissa, kuinka monelle se olis merkinnyt mahdollisuuksia eli elämää?

Journalisteilla on ongelma. Lähdesuojasta puhuttaessa ei varmaan ole otettu huomioon tällaista. Jos lähde ei ole ihminen, vaan asiakirja, jossa on leima ”erittäin salainen”, onko lähdesuoja silloinkin suuren suojelemisen arvoinen.

Kirjoitin jo eilen, että ”kansalla on oikeus tietää” on aivan liian epämääräinen toimivaksi periaatteeksi. Kansalla ei ole oikeutta tietää –aina. Kansalla ei ole oikeutta tietää, että tämä tai tuo pörssiyhtiö suunnittelee osakeantia tai yrityskauppaa.

Jos Helsingin Sanomat joutuisi nyt oikeuteen, juttu olisi käsiteltävä suljetuin ovin ja osa päätöksestä julistettava salaiseksi. Rangaistuksen mittaamisen, vaikka ei teon toteutumisen kannalta, oikeudenkäynnissä olisi käsiteltävä sotilassalaisuuksia, joita muuten edes tuomioistuin ei saa pelkästään pyytämällä käyttöönsä. Päätoimittaja antoi eilen ymmärtää, että lehdellä on edelleen hallussaan salaisiksi merkittyjä asiakirjoja. Rohkea mies. Tuo saattaisi riittää vangitsemisen perusteeksi.

Kumma ettei kukaan muista nyt Zavidovo-vuotoa eikä Jätteenmäen tapausta. Molemmissa oli kysymys salaisista asiakirjoista ja seuraukset olivat isot.