Kun ruusuilla maataan

Topelius tai ehkä joku muu kirjoitti sadun, jolla oli otsikon nimi, tai sitten se oli sinne päin tai ei ollenkaan.

Mutta tyttö ja poika lähtivät siis metsään, varmaan katsomaan, joka vaaraimet ovat kypsiä, mutta eivät ne olleet. Kun heitä alkoi raukaista, eteen aukesi ihmeellinen näky, maa kirjavanaan villiruusun kukkia. Siihen he asettui levähtämään ja nukkuivat sata vuotta.

Kun he havahtuivat, ympäristöä he oudostelivat, mutta löysivät kotikylille. Siellä he eivät tavanneet ketään, jonka olisivat tunteneet. Kun he olivat aikansa haeskelleet, jostain löytyi ikivanha, aivan kumaraan painunut mummo, joka muisteli kuulleensa itse lapsena käydessään isoäidiltään kumman tarinan. Olivat tyttö ja poika menneet metsään omia aikojaan, mutta takaisin eivät olleet tulleet milloinkaan. Oli etsitty ja huhuiltu ja mietitty, että mahtoikohan olla tämäkin vainolaisen tekoja.

Mummoa alkoi jo väsyttää ja polvistakin otti. Silti hän sai kysytyksi, mistä lapset tulivat, kun ei ole ennen nähty.

Lapset selvittivät, miten asia oli. Vanha mummo sanoi, että te olette kuulkaa nukkuneet sata vuotta. Niin käy, kun ruusuilla maataan.

 = = =

Menen käymään ihan yökylään erääseen länsirannikon kaupunkiin. Matka kestää tiedon mukaan neljä tuntia ja sitten vielä viisi minuuttia päälle. Miten takaisintulon kanssa on, se nähdään aikanaan.