15. joulukuuta 2017

Henkilö- ja osoiteasioita



Oikaisu: eilisen kirjoituksen kommentoija puhuu juoruilusta. Leima on epämääräinen. Isäni muistelmateoksessa on hauskoja tai harmillisia tietoja eri ihmisistä. Koska asianajaja on vaitiolovelvollinen, tuo käsikirjoitus on tarkastettu viiteen kertaan. Kaikki siinä kerrottu löytyy oikeusjuttuja pöytäkirjoista tai julkisista rekistereistä. Keksitty esimerkki: ”Raittiusseuran puheenjohtaja N.N. (nimi mainittu) joutui kerran toisena jälkeen juoppoputkaan ja sai sakkoja.”

Yleiskielessä juoruilu kai tarkoittaa epäedullisten tietojenlevittämistä yleisesti. ”Spede Pasanen oli siviilissä huumorintajuton ja erittäin rahantunteva mies.” – Itse asiassa minullakin on tämä kokemus, josta asianmaisen elämäkertateoksissa ei mainita. ”Kekkonen oli tunnettu pitkävihaisuudestaan.” En todellisuudessa tiedä asiaa, mutta olen saanut sen käsityksen, että väitteessä voi olla perää. Mannerheimin on sanottu olleen vielä pitkävihaisempi.

Isäni Kullervon Lappi-kirjat ja lehtileikkeet sekä erittäin laaja kokoelma valokuvia ovat menossa Rovaniemen kaupunginkirjastoon. Samalla tavalla kuin siellä ja Lapin museossa on Itkosen ja Walleniuksen kokoelmat, tänne tulee siis Kemppisen kokoelma.

Asiasta on sovittu näin suullisesti, koska aineistoa on tähän asti tarvittu siihen antologiaan. Ainakin mainitsemani kaksi vanhempaa kokoelmaa ovat kenen tahansa lainattavissa. Tosin kirjastoilla lienee omat käytännöt harvinaisten julkaisujen vaalimiseksi, mutta tuosta asiasta kantavat päävastuun vapaakappalekirjastot, ensimmäisenä ja ylinnä Kansalliskirjasto. Eikä kokoelmassa ole kirja-aarteita, mutta sitä vastoin aika paljon muuten vain vaikeasti tavoitettavia niteitä.

Valokuvia on noin 20 000. Suurin osa niistä on diapositiiveja, enimmäkseen Kodachromea. Vanhimmat eli 1940-luvn kuvut ovat mustavalkoisia ja sellaisinaan näyttelykelpoisia.

Oma digitaalinen kokoelmani on jo Kansalliskirjastossa.Koska kirjaston omat verkkosivut ovat tietenkin suuria eivätkä välttämättä helppokäyttöisiä, olen poiminut sieltä etenkin sotien vällsen ja sotia edeltäneen ajan kuvia, joista jotkut ovat mielestäni todella hienoja. Samoin on mukana 1800-luvun ja 1700-luvun muuta kuin suomenkielistä kirjallisuutta. Ihastelen kovasti tässä blogissa mainostamaani englantilaisen kirjoittajan kuvausta jalkamatkasta Petsamo rannikolta Inarin kautta Kittilään.

Tuosta kirjasta sain kaipaamani tiedon hyönteisvitsauksesta eli räkästä. Kirjoittajan mukaan se oli aivan hirvittävä. Olin ihmetellyt vuodesta 1954, miksi hyttyset eivät häirinneet tuntemattomia sotilaita, ainakaan elokuvista päätellen. Tiettävästi niistä kuitenkin oli aivan hirveä riesa. Sitäkin olen kummastellut, miksi pensaiden ja maan ruskaa ei löydä maalauksista. Vastaus on aika selvä. Ennen maantien rakentamista eli 1920-lukua kukaan maalaustaidolla varustettu ei käynyt Rovaniemen tai Kemijärven pohjoispuolella. Mielenkiintoista että Yrjö Kokko kuvasi mustavalkoiselle. Oliko isäni Kullervo ihan ensimmäinen värifilmin suurkäyttäjä, kun hänellä on myös satoja ruskakuvia vuodesta 1954.


Muistelen Kalle Kultalan maininneen, että he, suomalaiset valokuvaajat, saivat Helsingin olympialaisten aikaan kokeillakseen värifilmiä ja salamavalolamppuja. (Tunnen yli sata vuotta vanhat ja toisaalta toisen maailmansodan aikaiset värikuvat, jotka olivat erikoisuuksia myös painotekniikan kalleuden vuoksi.)

13 kommenttia:

  1. Henkilökunnan vaitiolovelvollisuus on ikuinen - niin päiväkodeissa, opettajien huoneissa, sairaaloiden henkilökuntakahviloissa, vankiloissa kuin asianajajien taukohuoneissa käräjätaloissa. Ns. hiljaisen tiedon jakaminen (lue: juoruilu) on epäeettistä, ja esimiesten tulisi siihen menoon puuttua aina kun se suinkin on mahdollista.
    Puhumattakaan että noin koolattuja hauskutuksia painetaan ja julkaistaan. Mutta niinhän minä muistan että jo K:n väitöskirjassa oli kosolti tarinoita, joiden asiayhteyttä tieteellisessä kontekstissa ihmetteli jo opponentti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistat väärin etkä tainnut olla itse paikalla. Opponentteja oli kaksi. Väitöskirja aihe ei ollut korkeian oikeden asema,vaan korkein oikeus, ihmiset ja yhteiskunta. Siten esimerkiksi tuomareiden toiminta valtiorikosoikeuksissa 1918 oli hyvin keskeinen asia. Kaikista ihmisiä koskevista tarinoista olin keskustellut presidentti Olssonin ja useiden jäsenten kanssa. Se kysymys oli näet myös keskeinen, miten KKO:n jäseneksi päädytään.

      Et liioin taida olla asianajaja. Taukohuoneissa ei puhuta omista eikä toisten asiakkaista. Välillä puhutaan istuvista tuomareista vähemmän mairittelevasti. Heihin nähden ei ole vaitiolovelvollisuutta.

      Poista
    2. Ei se vaitiolovelvollisuus ole ikuinen. Julkisuuslain mukaan yksilön yksityisyyden suojaamiseksi salassa pidettävän tiedon salassapito jatkuu, kunnes on kulunut 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos kuolinaika ei ole tiedossa, 150 vuotta henkilön syntymästä. Yleensä tämä on sama kuin elinikä, mutta ei aina.

      Esimerkiksi marsalkka Mannerheimia nuorena neitona hoitanut sairaanhoitaja ei rikkonut lakia kertoessaan nyt, yli 60 vuotta myöhemmin, että marsalkka kärsi joskus unettomuudesta ja yksinäisyydestä ja pyysi nuorta hoitajaa istumaan seuranaan. (Epäeettistä tuon kertominen saattoi tiukasti katsoen olla, mutta en jaksa olla vihainen. Tieto ei ollut vainajan muistoa loukkaava ja antoi suurmiehen kuvaan inhimillistä väriä. Ja metoo-kampanjan aikana tieto, ettei marsalkka pyytänyt nuorelta naiselta kuin läsnäoloa, vahvistaa entisestään kuvaa herrasmiesmäisestä vanhuksesta.)

      Poista
  2. Taiteilijaksi laskettava Juho Kyyhkynen maalasi kyllä Inaristakin. Kuoli vahingonlaukaukseen jo 1909. Jonkinmoisella maalaustaidolla varustettu, vaikka kemijärveläinen vain olikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Einari Junttilan akvarelleissa on toistakymmentä ruska-aiheista teosta. Polkupyörä ja sukset riittivät hänelle kulkuvälineiksi. Ylläksen ja Aakenuksen seutuja hän tyttären kertoman mukaan maalasi.

      Poista
  3. Vielä ehtii Kuopioon VB-valokuvakeskukseen katsomaan "Kamera aseena - Jänisten rintamakuvia" -näyttelyn. Siellä oli mielenkiintoinen elokuva, jossa oli varmaan vain pantu peräkkäin kuvaajalta jälkeenjääneet filmit. Hauska katsoa tuommoista jota ei ole liikaa editoitu. Joukossa oli myös pätkä värikuvaa, ilmeisesti Marskin majalta. TK-porukalla taisi olla satunnaisesti saksalaisilta saatua värimateriaalia.

    AW

    VastaaPoista
  4. Taidemaalari Eero Kemppainen on mahtava Saariselän alueen ikuistaja. Kemppaisen mukaan Lapin ruska-ajan värejä on pakko lieventää. Kukaan ei hänen mielestään osta eikä kestä seinällään ruskan todellista, armotonta värikirjoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Kemppainen on niin sanonut, kai se on ollut hänen kohdaltaan niin. Aika lailla latteampi väripaletti hänellä on ollut, kuin vaikka Reidar Särestöniemellä.

      Kuinka paljon sitten taiteilija arvottaa yleisön makua verrattuna siihen, miten itse maailman näkee. Kemppainen on minun silmääni kultakauden jäljittelijöitä. Ei huonoimmasta päästä kyllä, mutta oma näkemys ei hänellä kovin vahvasti erotu.

      Poista
  5. Missä määrin oli Suomessa sotien jälkeen pieniä Minox-kameroita eli vakoilijankameroita? Mitä niillä voitiin kuvata?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vakoiluelokuvissa kuvattu Minox-kameran käyttötapa on pelkkää legendaa (salaiset paperit kassakaapista pöydälle ja naps, naps). Ei tulisi luettavaa jälkeä. Filmi oli 16 mm elokuvafilmiä. Oikeasti Minox oli kallis lelu.

      Poista
    2. Minox 'vakoilijakameroita' ei tainnut täällä olla montaakaan.
      Se oli aikanaan varsin kallis vehje ja sitä myytiin etupäässä
      yläluokalle de luxe-tuotteena. Kameran käyttöalue on aika suppea.
      Objektiivi (f/15) riittää juuri ja juuri hyvässä päivänvalossa kuvaamiseen. Mitään dokumenttien kopiointeja hämärissä huoneissa Minox 'vakoilijakameralla' ei todellakaan kannattanut edes yrittää tehdä.

      Silloin kun kuvakopioita tarvittiin ne tehtiin normaaleilla 35mm kameroilla, jotka asetettiin nk. copy standille objektiivi alaspäin.
      Kodak Retina lienee ollut yksi käytetyistä, ainakin kaikki kopiointiin tarvittavat lisävarusteet (copy stand, lähikuvauslinssi) olivat tehdasvalmisteisia.

      Minox teki myös tavallisia filmikameroita, jotka nekin ovat poikkeuksellisen pienikokoisia. Niitä on edelleen paljon käytössä, esimerkiksi tämän kirjoittajalla.

      Poista
    3. Minoxilla voi kuvata ihan mitä tahansa. Sen erikoinen linssistö kykeni jopa lähikuvaukseen; jokaisessa Minoxissa oli pitkät ketjuperät sekä putoamisen ehkäisemiseksi että lähimmän tarkennuspisteen, 45 cm, määrittelemiseksi. Sille etäisyydelle sopi juuri A4-tyyppinen arkki. Sen kuvakoko oli noin neljännes 35 mm filmistä, ilman reunareijitystä, ja negatiivifilmi oli valmiissa kasetissa. Kehitykseen ja varsinkin suurennokseen paperikuvaksi tarvittiin omat laitteensa. Filmin nopeudesta (= sen erottelukyvystä) riippui sitten kuinka detaljikkaita kuvista tuli. Maisemakuvakin varmasti onnistui, Minoxin nopeusasteikolla olivat asetukset kuudesta 27 DINiin. Minoxia on valmistettu jatkuvasti, myös sotien jälkeen, ja myynnissä sitä on ollut aina. Se on viehättänyt erikoisuutensa takia, mutta halpa se ei kaikkine laitteineen ollut.

      Poista
    4. Neuvostoliittolaisilla oli vakoilijoille kehitetty dokumenttien tehokkaaseen kopiointiin kirjoiksi tai muistivihoiksi naamioituja kameroita jotka kuvasivat 20 senttiä paperia sekunnissa.

      Poista