Suomalaisia kirjankansia

Jos suvussanne sattuu olemaan joka hupsu, tuon kirjan (Hänninen, Kirjan kasvot), voi ihan hyvin hankkia joululahjaksi. Toimittaja-kirjoittaja on hyvä, mutta hiukan hänen makunsa horjahtelee. Kansikuvaksikin on otettu yksi Suomen huonompia kirjankansia, Björn Landströmin Sinuhen egyptiläisen muotokuva.

Landström, joka oli ihan mukava mies niille jotka hän arvioi tuttavuutensa arvoisiksi, oli loistava piirtämään ja maalaamaan esimerkiksi laivojen kuvia. Ihmis- ja eläinhahmot jäivät auttamattomasti jäykiksi ja epäluonteviksi. Sinuhe tuijottaa kuin mielipuoli. Kateissa on se ihmisenä olemisen rikkaus ja karvaus, joka Waltarissa vetoaa niin syvästi niin moniin lukijoihin.

Jotkut ihmiset osaavat vielä harmitella oman elämänsä hyppelehtivyyttä. Näin lehdestä, että aikuisillakin on nykyisin AD eli attention deficit, kyvyttömyys keskittyä sanovat pillerilääkärit. Itse sanoisin pelko antautua elämän vietäväksi.

Vihje lukijalle: karkaa kotoa, jos voit tehdä sen aiheuttamatta suurta sekasortoa. Mene vaikka johonkin matkustajakotiin lukemaan jokin tai uutaa Waltarin tiiliskivistä. Joulun kunniaksi syötäväksi vaikka pussillinen sokerikorppuja ja niiden painikkeeksi pullollinen tai puolitoista raanavettä.

Näistä historiallisista romaaneista paras on tietysti Mikael Hakim, kuten olen joskus ennenkin sanonut. Päästäkseen siihen sisään on tietenkin hyvä lukea uudestaan Mikael Karvajalasta.

Tämä pari on muuten ajankohtaisempi kuin ehkä yksikään viime vuosien uutuuksista. Karvajalassa kuljetaan muun ohella sateenkaarilipun alla valtion- ja paikallisterrorismin tukeutuessa milloin mihinkin ideologiseen valheeseen. Hakimissa teemana on eräiden Välimeren maiden (Algeria) sekasorto ja kertomus siitä, mitä tapahtui kun islam nousi sotilaallisesti ja poliittisesti ja Korkea Portti nousi sellaiseksi suurvallaksi, että se oli kaikkien otettava välttämättömästi huomioon.

Sinuhessa Waltari muuten arvasi oikein merikansojen merkityksen ja pronssikauden katastrofaalisen lopun. Hän toisin sanoen uneksui selitykset, jotka arkeologit ovat löytäneet nyt, viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana.

Vauhtiin päästyä voi saman tien lukea taas Angeloksen (myös ”Nuori Johannes”) ja Turmsin, jonka kuva etruskeista on täysin virheellinen ja uskottava. Ja niin on AD parannettu.

Saan tänään Lapin antologiani taiton – kuvien kanssa pelaaminen on vienyt tuhottomasti aikaa. Nyt jo kaduttaa.

Miksi kukaan ei tee koskaan sellaista antologiaa, johon olisi painettu vanhat tekstit niillä kirjasinmalleilla ja sen näköisinä kuin ensimmäisissä painoksissa?

Isäni Lappi-kirjasto, josta pääsen viimein eroon, koostuu sadan mallisista ja kokoisista niteistä ja opetti minulle sen, että ajatus painetusta kirjasta parhaana käyttöliittymänä esimerkiksi e-kirjaan verrattuna ei pidä paikkaansa. Jos mahdollista luen itse mielelläni padilla tai puhelimella myös tuhatsivuisia traktaatteja. Sähkökirjassa on se verraton puoli, että kirjan ja sen kohdan, johon viimeksi jäi, löytää heti. Kaiken muun voi opetella.

(Kuva: Genoveffa, tai kertomus yhden jumalisen rouvan viattomasta kärsimisestä.)