Ei tarvitse tietää

Kissan sijasta käytän televisiota. Kun täytyy lepuuttaa silmiään, oikaista selkäänsä tai ajatella, ihmiskäden koskematta puheleva televisio on hupaisa, kodikaskin. Joskus pidän itselleni sellaista kuria, että teen sellaista, mitä en muuten tekisi.

Niinpä olin ollut aivan muissa maailmoissa, kun hätkähdin kuuntelemaan, kuka tuollaisia puhuu. Keskisarja. Hän kehaisi ettei itse ymmärrä mitään luonnontieteistä eikä matematiikasta ja perusteli, ettei kaikkien tarvitse kaikkea osata. Hän tähtäsi ajatukseen – puhe oli sotakokemusten piilovaikutuksesta ja välittymisestä seuraaville sukupolville, ettei hän liioin pidä tarpeellisena kurssittaa ketä tahansa kanalaissodasta.

Ketkä olivat pahoja ja ketkä hyviä?

Lisäperustelu oli jykevä. Keskisarja sanoi tapaavansa jatkuvasti ihmisiä, jotka eivät tiedä, kuka taisteli ketä vastaan talvisodassa tai sitten kansalaissodassa.

Olen hiukan Skepsis r.y.:n henkinen. En edes nyökkäile, jos seurassa esitellään tieteellisenä tosiasiana, kun kuulen, ettei sellaisesta ole kysymys ja ettei puhujalla ehkä ole käsitystä eikä mielenkiintoa sellaisiin. Kertojan käly nimittäin oli parantunut syövästä syömällä lipstikkaa ja viikonloppuisin sitruunamelissaa. Ja se on totuus, vaikka lääkärit ovat niin ilkeitä, etteivät tunnusta sitä. Ei se nyökkäily mitään vaikuttaisi.

Rauhanomaisia oloja väkevästi yllä pitävä voima on tekopyhyys. Useimmat pysyvät nahoissaan, kunhan saavat esittää vähän parempaa kuin ovatkaan. Jokin suuronnettomuus – kansalaissota – loi ja luo välittömästi omat satunsa, joihin uskoen henkiin jäänyt voi jatkaa elämäänsä.

Tuon tekopyhyyden yksi kulmakivi on aavistelu, että sitä on itse kuitenkin vähän tai paljonkin parempi kuin joku toinen – että on poikkeustapaus.

Joskus katson, miten aikoinani suomensin John Updiken romaaneja. Jänis-sarjan sankari Harry on tavallinen mies, jolla on tavallisia piirteitä ja tavallisia pahoja puolia. Myymälän seinällä on pahasti kellastunut lehtileike, jossa hänet mainitaan koulujoukkueensa kovana korintekijänä, eikä hän kieltele, kun myyjä sanoo häntä joskus hakamieheksi (”champ”).

Updike oli siitä erikoinen kirjailija, että vaikka hän kirjoitti esimerkiksi oman aikakautensa seksin läpi ja puhki, hän oli todellisuudessa vakavahenkinen ihminen ja taisi istua jossain seurakunnan elimessä. Niinpä hänen sanavalintansa on hyvä. Kun Harry alkaa vanhentua ja aavistella, että tässä tämä sitten oli eikä läheskään kaikki mennyt kohdalleen, hän ihmettelee. Harry oli aina ajatellut olevansa Jumalan silmäterä.

Sama toisinpäin: joskus kuulee vastauksen kysymykseen, eikö siellä sodassa ollut kauheaa ampua ihmistä, että miksei, mutta kun kaikki muutkin ampuivat.

Sankaruus ei yleensä kuulu ihmisen keskeisiin luonteenpiirteisiin. Niinpä Keskisarja on mielestäni oikeassa. Ihmisen ajatuksia ohjaa tunne, eivätkä herrojen ”tosiasiat” sitä heilauta. On tuloksetonta odottaa, että toinen sanoisi että kyllä, minussa on kaikki raakuus ja tunteettomuus odottamassa sopivaa hetkeä, esimerkiksi hysterian puhkeamista. Ehkä hän sanoo pyrkivänsä hyviin tai ainakin edullisiin päämääriin, mutta ei sekään ole totta.