Jante

Marketeissa on kohta enemmän kirjoja kuin ns. kirjakaupoissa.

Kun oli pyhäinpäivä käsillä ja isäinpäivä tulossa, tiskiltä näki, mitä marketin taitaviksi tunnetut sisäänostajat arvelevat saavansa kaupaksi. Elämäkertoja. Rokkistaroja ja jääkiekkoilijoita, 12 eri nimikettä.

Iltapäivälehdet ovat opettaneet lukijat ”kiinnostuneiksi ihmisistä”. Kirjoihin on omaksuttu sama kaava. Tulkintani on Janten laki. Ihmiset haluavat lukea, miten tuokaan kuuluisa tai kaunis tai rikas ihminen ei ole minua, lukijaa, parempi.

Tarinat kuvailevat sekoiluja, alkoholismia ja nykyisin myös huumeita, avioeroja ja verottajan harjoittamaa vainoa Mutta loppu on onnellinen. Kirjan kannessa muhoilee hyväkuntoinen, mallikas yksilö.

Tunnen kyllä, kohdittain hyvinkin, näitä kansakunnan suuren mielenkiinnon kohteita. Olen kauan sitten tottunut ajattelemaan, että todella poikkeuksellisiin saavutuksiin yltänyt henkilö on myös aivan poikkeuksellisen vaikea ihminen.

Olen lukenut Paavo Nurmesta kirjoitetun miettiessäni, oliko hän psykopaatti vai ei. Tuo kysymys jä auki, mutta suuren urheilijan omista puheista käy ilm, ettei häntä piiskannut halu voittaa, vaan se intohimo, että muut häviävät.

Olettehan selvillä siitä, ettei esimerkiksi kirjailijalle pidä kehua jotain toista kirjailijaa, ei edes Eino Leinoa. He panevat pahakseen.

Esimerkiksi kirjankustantajilla on sama ammattitauti kuin monilla lakimiehillä. Mikä tahansa lause, joka on tulkittavissa puhekumppanin ammattitaidon suhteellistamiseksi, voi aiheuttaa raivokohtauksen.

Olen itse samanlainen, vaikka on juurikaan anna oikeudellisia neuvoja. Jos sen teen, neuvoi on yleensä ”anna asia olla”. Se aiheuttaa useimmiten saajassa suuttumusta. Samalla ammatilliset tietoni kyseenalaistetaan ja luvataan mennä jonkun kunnon lakimiehen puheille. Sanon että tehkääkin se.

Lisäkiukun kitkemiseksi en yleensä jatka, ettei sellaisia ole vaikea löytää, päinvastoin. Sitäkin luullaan piruilemiseksi, vaikka se on kylmä totuus.

Menestyksen ydin on siis se, että ihmiset saavat olla ihailevinaan, vaikka Janten laki jyrrää mielessä:” Mikähän tuokin luulee olevansa.” ”Hän ei arvaa, että me tiedämme…”

Sandemosen ”laki” vaikuttaa nyt 30-luvun kamalta, mutta tuo viimeinen on nerokas. Kohde – tässä esimerkissä minä – täyttää lauseen kauhistuneessa mielessään. Miten ne voivat tietää, että minulta lirahti pissa housuun viisivuotiaana, vaikka oli pitkät housutkin jo..,?

Yksi sanoi omansa, veljensä ja naisystävänsä välit poikki, kun olin iloisesti maininnut hänen pitäneen vuonna 2003 erästä isäni tekstiä julkaisemisen kannalta mielenkiinnottomana. En saanut koskaan tilaisuutta sanoa, että olin ja olen itse juuri samaa mieltä. Elämän tekee mielenkiintoiseksi ikuinen arvaamattomuus, ja ihminen, joka antaa ymmärtää, että hän osaa arvioida tulevaisuutta, on luultavasti sellainen, joka kannattaa kiertää kaukaa.