Vaiko valhetta lie?

Sitä tulee aina iloiselle mielelle, kun joku kommentoi, miten tavattoman vahvat tiedon suojaukset asianomaisella on tiedossaan tai käytössään.

Vihje lukijoille: salausjärjestelmien tuntijan tunnistaa siitä, ettei hän juurikaan käsittele salausjärjestelmiä, eikä varsinkaan yleisölle tarkoitetuilla verkkosivuilla.

Esimerkiksi poliisi ja esimerkiksi armeija ovat hyvin vähäsanaisia, kun muut miettivät, mitä he tietävät.

Ottaakseni esimerkin turvallisen kaukaa menneisyydestä, länsiliittoutuneilla oli jatkuva miettiminen, mitä salatietoja voi käyttää. Kyllä siinä saksalainenkin ihmettelee, kun huolellisesti salatussa paikassa on englantilainen sotalaiva odottamassa.

Tässä blogissa käväisi kauan sitten muutama holokaustien kieltäjä. Heilä oli ”tieto”, että juutalaisten ja muiden joukkotuhonta kaasukammioineen ja krematorioineen onkin vain sumutusta.

Eilen joku tiesi, ettei Saksassa annettu kansanmurhasta nimenomaista käskyä. Mikähän siinäkin on, etteivät Wannseen kokouksen pöytäkirjat – ne joiden sanavalintoja mukana ollut Eichmann kuvaili kaunistelluiksi – kelpaa tai kiinnosta? Asia on käyty Nürnbergin jälkeen läpi monessa oikeudenkäynnissä, ja tavallisten saksalaisten asiaa koskeneista tiedoista riideltiin myös Saksassa tutkijoiden kesken 15 vuotta kiivaasti. Tällä hetkellä kahakointi tuntuu olevan vähäistä. Saksan tuhoamisleirit olivat totta, neuvostoliittolaisten sotavankien kohtalot eivät kiinnosta, ja saksalaiset suhtautuivat sodan aikana juutalaisvainoihin yleensä välinpitämättömästi, elleivät suoraan kannattaneet niitä.

Kiinnostava kysymys on ratkaistu: millaisia ihmisiä olivat tuhoamisleireissä työskennelleet. Heitä on päästy jopa haastattelemaan. Vastaus on aika selvä ja hirvittävä: tavallisia ihmisiä. En kirjoittanut ”tavallisia saksalaisia”.

Toisaalta sitten suomalaisten sotavankien kohtalot Neuvostoliitossa eivät edelleenkään tunnu kiinnostavan Suomessakaan juuri ketään. Neuvostoliiton suunnitelmat suomalaisten kohtelusta Talvisodan johdettua nopeaan ja riemukkaaseen voittoon ovat paperilla, mutta jos niihin viittaa, joku sanoo heti, että mitä sitä sotaa aina jauhetaan. Upseerit ja suojeluskuntalaiset oli määrä teloittaa. Ja ennen sotaa oli jo päädytty siihen, että mitä kiihkeämpi vierasheimoinen kommunisti, sitä nopeammin teloittajat saivat töitä.

”Ikitien” katsojien olisi hyvä tietää, että elokuvan kuvailemilla seuduilla surmattiin suomalaisiksi epäiltyjä paljon enemmän kuin näitä amerikansuomalaisia.

Lopuksi: joku kommentoija ihmetteli tuomioistuinten päätösten hankalakäyttöisyyttä historian lähteinä.

Tuon asian osaisin opettaa. Turhan usein tutkija toteaa oikeuden tuominneen jonkun jostakin, vaikka itse tuomiosta kävisi ilmi, ettei syyllisyyskysymys ollut lainkaan ratkaistavana ylemmässä oikeusasteessa.  Valitettavasti tuomioistuimet käyttivät hankalaa kieltä ja jättivät ennen perustelut hyvin suppeiksi. Oesch-kirjassa on eläkkeellä olevan oikeusneuvos Taipaleen lyhyt yhteenveto sotavankijutusta ja siitä, mitä tuomiosta ei voi lukea. Harvinasta herkkua.