Sanoja, sanoja, sanoja

Otsikko on Tanskan prinssin vastaus kohteliaaseen kysymykseen: ”Mitä luette, herrani.”

Kysyjä, Polonius,, käsittää että prinssi on järjestelmällisellä tavalla hullu, eli siis kirjailija.

Ihastelin sanakonetta. Siihen minulla ei ole varaa joulukuussa, kun se tulee markkinoille, eikä myöhemmin. 16-ytiminen suoritin, kovalevy 4 teratavua fläshinä eli SSD. Siirtelee merkkejä esimerkiksi ulkoiselle levylle 50 Gb sekunnissa. iMac Pro. Siis kaikki integroituna näytön kehykseen ja taakse. Näytön paksuus puoli senttiä.

Jos on mainio tämä tavallinen iMac, niin kyllä tuolla uudella sananvapauttaan kelpaisi käyttää.

Keskustelijat, ministerit ja maallikot luulevat, että sananvapaus tarkoittaa sanoja ja että ongelma olisi oikeudellinen. Usein avauskysymys on, onko sananvapaudella rajoituksia. Kukaan ei enää jaksa vastata, että kaikilla vapauksilla on rajoituksia. Omistusoikeus on loukkaamaton. Mutta esimerkiksi tontin omistusoikeutta rajoittaa yksi tai useampi toisten omistama tontti.

Asia ehkä hämmentää siksi, ettei sanoihin ole yksinoikeutta eikä oikeastaan edes oikeutta. Koska tekijänoikeus on esimerkiksi tähän lauseeseen ja tällä ja jollain toisella kielellä ilmaistuna, sen sanotaan kohdistuvan johonkin, mikä ilmaistaan sanoina.

Eräs etevä lakimies perusteli keskiajalla, että se, joka vetoaa hallitsemiinsa sanoihin, varastaa Jumalalta, koska sanat ovat Jumalan. Mainitun munkin oppilas ikään kuin osoitti omat sanansa lähes tuhannen vuoden päähän, New Yorkin pörssiin, sanomalla että se joka myy aikaa (hinnanvaihteluihin perustuvia johdannaisasiakirjoja eli derivatiiveja) sietää tulla rangaistuksi, koska ei ihminen voi liioin myydä aikaa, koska se ei ole hänen kädessään eikä vallassaan.

Viittasin eilen – tahallani- sotien jälkeen vuosia pyörineeseen oikeustapaukseen, jossa eräät sanoivat kenraalin maininneen, että rettelöiviä sotavankeja on rangaistava ankarasti. Heitä ammuttiin pian noin 20.

Syytetty sekä kielsi näin tapahtuneen että huomautti, ettei sotaväessä milloinkaan anneta tuollaisia käskyjä suullisesti eikä edes puhelimitse.

Nyt me olemme vihapuheongelminemme vanhassa tilanteessa. Sosiaalinen media ei jätä aina jälkiä. IP-numero on jokseenkin salainen. Ainakin tekijänoikeusrikoksissa IP-numero ei ehkä riitä tuomitsemiseen.

Ehkä olemme siirtyneet uuteen tilanteeseen. Oikeudelliset hienoudet voisi ehkä jättää vähemmälle. Eduskunta miettii, minusta aiheellisesti, pitäisikö poliisille ja armeijalle riittää pelkän epäilyn terrori-iskusta, jotta puhelimia ja muuta mediaa saisi salakuunnella.

Edellisessä laissa jopa kirjapaino tai kirjakauppa saattoi joutua vastuuseen. Nykyisin nimetön viestintä on tavattoman helppoa eikä vastuussa ole oikein kukaan.

Olisiko aika miettiä periaatteita?