Tunteiden historiasta I

Samaa otsikkoa käytin joinakin vuosina luennoista. Historian lisäksi aihe oli esillä myös oikeustieteessä, koska esimerkiksi rikollisuuden taustoja tunnetan vain nykyajalta, menneisyydestä sitä vastoin ei käytännössä ollenkaan.

Kun sana ”oikeudenmukaisuus” on niin vanha ja siihen on niin kovasti vedottu, luulisi että sen merkityksestä tiedettäisiin jotain. Ei tiedetä.

Sääntöjä on kirjattu vuosituhansia, mutta mistä nuo säännöt tulivat ja mitä ne vaikuttivat, se on aivan epäselvää. Luultavasti Hitler ja ainakin osa hänen kannattajistaan piti juutalaisten ja muiden joukkosurmaamista ”oikeudenmukaisena” tekona. Muun muassa ”Taisteluni” –kirjassa esitetyt perustelut ovat kuitenkin sangen vaikeaselkoisia. Hyökkäämällä Belgiaan kesällä 1915 Saksa näki menettelynsä Jumalan rangaistuksena Englannille. Tässäkin perustelua on vaikea käsittää. Jotenkin se liittyi laivastoon, luultavasti.

Muutama tutkija on väittänyt, että ihmisen lyömistä puukolla pidettiin Somessa ennen pahana. En tiedä, onko tuossa perää. Pohjanmaan puukkojunkkarien yhteydessä on viitattu kiertelevin sotilaisiin ja romaneihin, joiden käyttäytymisestä olisi otettu mallia. Itse olen kirjoittanut, että puukkotappelut olivat yhtä yleisiä Viipurin seudulla ja että malli oli luultavasti levinnyt Venäjältä, samoin kuin muuten puukon mallikin, jota syystä tai toisesta valehdellaan suomalaiseksi.

Palasin vanhoihin lähdeteoksiini. ”Rakkauden historia” on hemaiseva. Minusta on yleissivistävää kerrata, että tunteellinen naisrakkaus on samaa perua samasta paikasta kuin islam, 600- ja 700-luvun Mekasta ja Medinasta. Taitorunous kehittyi valtaviin korkeuksiin Persiassa ja Bagdadissa ja kiersi Espanjan silloin islamilaisten maiden kautta Etelä-Ranskan trubaduurirunoudeksi.

Vähän väliä teksti ohitti tunteet ja muuttui itsetarkoitukseksi. Muuan japanilainen vanha romaani on käännetty englanniksi hienolla nimellä ”viisi naista, jotka rakastivat rakkautta” (Ihara Saikaku).

Samoja piirteitä oli Saksan romantiikassa ja siis myös Suomen. Voi olla että niitä on edelleen. Suuri rakkausruno on valitettavasti joskus puhkuva todiste siitä, miten suurenmoinen kirjoittaja itse on, kun kykenee tuntemaan näin korkeita tunteita. Kehen ne sitten kohdistuvat, se jääkin hämäräksi.

Olen empien sillä kannalla, ettei Catulluksen Lesbiaa ehkä ollut olemassa, ei vaikka esikuva Quintus Caecillus Metellus Celerin aviovaimo Clodia on perinteisesti osoitettu esikuvaksi.

Kiintymyksen ja ihmissuhteiden eräänlainen varhainen käsikirja lienee Chaucerin ”Canterbury Tales”, jossa pyhiinvaeltajat kertovat toisilleen hyvin monenlaisia tarinoita ja sävyt vaihtelevat ronskista haaveelliseen ja lievästi sekopäiseen. Pasolini oli koonnut elokuvaansa värikkäitä tarinoita. Hänen tarkoituksensa ei varmaan ollut tehdä kirjalle oikeutta.

Mutta juuri tunteiden ekosysteemiä, ihmisen laajasti ymmärrettyä monimuotoisuutta ajatellen Chaucerin rinnalle ei ole muita kuin Shakespeare. Sääli ett Toivo Lyyn suomennos on jokseenkin koliseva ja vielä suurepi sääli, että helposti löydettävät nykyenglanniksi muunnellut versiot vievät runoteoksesta jotain olennaista. Itse käytän filologien suosimaa tiheästi aliviitoitettua alkuperäistekstiä, jossa on selitetty myös hankalat sanat. Mutta korvani riemuitsee alkuperäistekstistä, jonka kerran löysin Englannisgta levytettynä.