Vuoden kirja

En ole nähnyt parempaa kuvateosta Lapista kuin tämä Matti Melan aivan uusi ”Pohjoinen maisema” (ISBN 978-952-93-8594-2).

Kirja näyttäisi olevan omakustanne. En ihmettelisi, jos useakin kustannusliike olisi ilmoittanut, että emmehän me enää julkaise tällaista, kun teos näyttää olevan sekä erittäin kaunis että hyvä.

Voi olla, että kirjakauppa joutuisi ainakin haeskelemaan tätä kirjaa. Itse ostin sen Adlibriksestä. Maksoi vähän ylineljäkymppiä ja tuli heti.

Esipuheessa kerrotaan, miten maisemasta kiinnostunut kuvaa. Ensin kuljetaan 35 vuotta erämaissa. Kuvan ottamiseen saattaa mennä päivä, viikko tai kymmenen vuotta. Muuten ei tule näköistä.

Suurin osa näistä kuvista vastaa kysymykseen, mitä minä silloin näen kun en näe mitään.

Eräänkin kuvan alla mainitaan, että kun suuren suon kuvaaminen on niin vaikeaa, loka-marraskuu on hyvä ajatus, koska silloin suo on useimmiiten jäässä, että kestää kulkea, eikä lunta ole liikaa. Poikkeuksia on, mutta kaksi metriä puuterilunta on tekemätön paikka sekä ihmiselle että elukalle. Lumikengillä ei ole tullut kokeilluksi –sanovat että Kanadassa lumen konsistenssi on alkutalvesta erilainen kuin meillä.

Kirjoittaja ei viittaa kuuluisiin esikuviin, mutta kyllä yli kaksisataa vuotta on tiedetty, että maisema on joka päivä erilainen ja joskus muutos tapahtuu puolen tunnin tai kymmenen minuutin välein.

Itse käsitin tämän Los Angelesissa ja New Yorkissa. Ne rikkovat talojakin ja rakentavat uusia torjuakseen yksitoikkoisuutta ja samanlaisuutta. Kaliforniassa pahinta on vuodenaikojen puuttuminen. Valo ja jopa valokulma on käytännössä aina jokseenkin sama.

Jos joku epäilisi, kyllä meillä on Lapin luonnossa sellainen monipuolisuus, että maapallolla ei ole toista. Tarkoitan siis ”kohtuullisen helposti tavoitettavissa”. Tietysti maapallolla on maapallo, emmekä tiedä muusta paljon, mutta Oulujoelta ajaa hirvittävästi yrittämättä Utsjoelle tai Enontekiölle. Valtatieltä pikkuteille siirryttyä huimat kohteet ovat useimmiten vain muutaman vuorokauden kävelymatkan päässä. Erätaitoja on ja jopa autiomajoja niin ettei vaeltamisessa esimerkiksi Kemihaaralta Saariselän yli Lutolle ole erikoisempaa kehumista, ja Länsi-Lapissa Ylläs – Pallas – Ounas on helppo ja kaunis reitti.

Matkan varrella on tapahtunut yhtä ja toista, mutta suurin osa Suomen Lappia on siis maailman vanhinta pinnassa olevaa maisemaa, jotain kaksi tuhatta miljoonaa vuotta. Matkailumainosten ”jääkauden uurtamat” kalliokurut ovat ainakin 50 miljoonaa vuotta vanhoja. Jääkausi loppui viimeksi kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Suunnilleen nykyisellään näkymät ovat olleet muutamia tuhansia vuosia, jos siis käännetään selkä maanteille ja säännöstelyaltaille. Ja mediassa joskus kiivaastikin esiintyvä alkuperäisväestö on harjoittanut poronhoitoa viisisataa, ehkä vain kolmesataa, paikoin 150 vuotta. Vanhan kansan lohenpurijat on sitten asia erikseen. Hylkeen syöjiä ei enää ole.