Vaikeatajuinen kirjoitus

Aina siellä on joku valppaana. Tarkoitan teitä, lukijat.

”Kaatuvan puun ääni” lienee suosittu zen-vitsi ympäri maailman. Kuuluuko mitään ääntä, ellei ole ketään kuulemassa?

Eräässäkin vaiheessa luin kaikki käsiini saamani zen-koanit ja merkittävän osan englannin- ja saksankielistä alan kirjallisuutta. Saksa oli tärkeä, koska Herrigelin ”Zen ja jousella ampumisen taito” oli kirjoitettu tuolla kielellä, ja onnekkaiden sattumusten ansiosta se saatiin suomeksi. Myöhemmin olen ottanut selvän, että tuo kirja on samanlainen kuin melkein kaikki kiinasta ja japanista käännetty vanhempi runous – kääntäjän käsitys asiasta ja siis ehkä hyvinkin kaukana alkuperäisestä.

Mutta suomensin eri lähteistä näitä tarinoita ja ne julkaistiin nimellä ”Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä”. Niitä muuten voisi julkaista tässä blogissa. Mielestäni ne ovat harmittomia anekdootteja, joihin sisältyy joskus pieni yllätys.

Mutta lahkolaisuus on suosittu aate, ja edelleen on paljon muun muassa amerikkalaisia, jotka ovat omasta mielestään tajunneet buddhalaisuuden ”aidon” olemuksen, tai taolaisuuden. Ja sitten he ovat kovasti prötevää.

Jos tunnustamme, että kvanttikenttäteoria on vaikeatajuinen eli siis kohdittain mahdoton tajuta, saamme luvan sanoa, että tuo ennen kaikkea molekyyliä, atomia ja sen ainesosia pienemmän maailman fysikaalinen teoria toimii siitä huolimatta sekä paperilla että etenkin käytännössä. Puhe on siis näistä kaksoirakokokeista ja laajemmin myös epätarkkuusperiaatteesta. Unohtaa ei sovi myöskään onnetonta Schrödingerin kissaa, joka on samanaikaisesti sekä elossa että kuollut (superpositio).

Kaatuvan puun ääni kuuluu, vaikkei ole ketään kuulemassa.

Kaksi tuhatta vuotta kärvisteltiin muun muassa Zenonin paradoksin kanssa (Akilleus ja kilpikonna), kunnes sitten kehitettiin differentiaalilaskenta, ja ongelma katosi. Jos paikalla ei ole yhtään matemaatikkoa, sanon itse, että vaikkei 10 metriä sekunnissa juokseva urho näytä koskaan ohittavan 10 senttimetriä sekunnissa etumatkalta maalia kohti kipittävää kilpikonnaa, syy on vain se, ettei ohituskohta ole lukujanalla rationaaliluku.

Äänen aistiminen selvitettiin vasta hiljan, ja hajun tunnistaminen on parhaillaan työn alla. Syvempi ongelma on siis se, mitä kaikkea tapahtuu, kun elimen kohtaava molekyyli laukaisee ihmisen hermostossa sähkökemiallisen reaktion. Molekyylin muoto ei ole ratkaisu. Ja ilman molekyylien ylimääräinen vipatus ei edellytä kuulijaa.

Ellei satu olemaan populisti, voi viedä metsään nauhurin tai videokameran, joka käynnistyy ääniherätteestä. Kun tämän toistaa muutamiakin kertoja, voi päätellä induktiivisesti, että kylä siellä rytisee. Jotkut eivät ole aina hyväksyvinään induktiivista päättelyä. Mutta äskenkin aurinko nousi, kuten olin epäillytkin, vaikka ei se ollut varmaa etukäteen.

Turingin testin iso ongelma ei ole tekoäly eli kone, jota ei ”keskustelussa” eli viestienvaihdossa erottaisi ihmisestä. Ongelma on ihminen, jonka erottaminen pohjaltaan empiiristen sääntöjen tai sellaisiksi luultujen ohjeiden käyttämästä koneesta osoittautuu yhäongelmallisemmaksi.