Jo kauan

Erinomaiselta vaikuttavassa kirjassa ”Jääkauden jälkeläiset – Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia; Ukkonen – Mannermaa) on peuran sarveen kaiverrettu peuran kuva. Uusimpien lumisenssimenetelmien mukaan laskettu ikä on 39 000 vuotta. Kysymyksessä voi olla yksi näistä uusista oivalluksista. Jääkausi ei ollut jääkausi. Välillä oli sadan tai tuhannen vuoden tai tuhansien vuosien jaksoja, jolloin ilmasto lämpeni ja jää suli. Muodostui refugioita, joilta löytyy nyt vaikka mitä.

Jääkausi on hyvä keksintö. Ilman sitä kaikki olisi kauan sitten tikahtunut suolaan. Suola tulee meriin maan mineraaleista valuman mukana, mutta kun vesi jäätyy, se muuttuu makeaksi eli suolattomaksi.

Se peura kuva on tarpeettoman hyvä. Joskus kuvittelin, että Lascaux on poikkeus. Myöhemmin kävi ilmi, että maalauksia ja löytöjä, joita sanotaan nykyisin taide-esineiksi, on melkein kaikilta ajoilta ja joka puolelta.

Huomenna, jos Luoja suo, on se pieni tilaisuus, jossa talletan eli lahjoitan Kansalliskirjastolle digitaalisen aineistoni ja näytän kalliisti valmistetun kirjani ”Maailmanloppu on jokapäiväinen asia” ISBN 978-951-884-673-7.

Ainakin tänään toimi perustamamme verkkokauppa www.neokustannus.fi . Jos se toimii illallakin, hyvä. Piti valita domaini. Kemppiset Oy on pienenpieni yhtiö, jolla on omat ja vanhempieni tekijänoikeudet.

Pitää olla kaksi yhtiötä. On oikein ja kohtuullista, että kun esimerkiksi tämä digitaalinen aineisto vie ison ulkoisen kovalevyntoisensa jälkeen, niitä saa käsitellä verotuksessa liikekuluina.

Art House Oy otti kirjan listoilleen. Siitä voi olla hyötyä esimerkiksi kirjastokorvausten yhteydessä. Tunnustettu omakustanne on vähän orpo lintu. Ja tässä hankkeessa on kuitenkin takana se Kulttuurirahaston iso raha.

Esittelen usein ja mielelläni käsitystäni runouden mahdollisuuksista markkinoilla. En näe sellaisia mahdollisuuksia. Sen jälkeen kun Taberman kuoli ja hänen kirjoittamansa kaltainen pehmorunous loppui, on ollut hiljaista. Hotakainen ja Tervo olivat aloittaneet runokirjoilla mutta siirtyivät kiireesti proosaan. Vanhanaikaisesta runoudesta tulee mieleeni ensin Jouni Inkala, joka kirjoittaa hyvin.

Huomiset kaksi aineistoa, paksu kirjoina aikoinaan julkaistujen (Tammi, WSOY. Otava) runojen valikoima ja tuo digitaalinen aineisto liittyvät toisiinsa tavalla, jonka selitän tässä.

Kuten nyt voi kuka tahansa nähdä, en alkujaankaan kirjoittanut sellaisia runoja kuin kuuluisi. Kustantajat ja yleisö tosin tunnistivat ne. Ville Viksten kyllä sanoi, ettei sodasta ja luonnosta voi kirjoittaa samojen kansien sisällä. Tammessa arveltiin, että runo voi olla äkkisyvä.

Elämä löi sen verran pahasti vyön alle, ettei kirjoittaminen ollut muutamaan vuoteen ajankohtaista. Sitten kirjoitin 3 879 tekstiä Internetiin. Näitä nimitetään blogeiksi, vaikka tarkoitukseni on kyllä kirjoittaa perinteeseen liittyen suorasanaista runoutta, ensi viikolla taas etenkin pohjoisen kauneudesta ja kvanttibiologiasta. Tekniikka on entinen, peuran sarveen kaivertaminen.