Zweig…

Vuonna 2012 kirjoitin tässä blogissa Stefan Zweigista. Nyt näkee tekijänoikeuslain erään nurinkurisen vaikutuksen. Kirjailija oli jokseenkin unohdettu. Nyt hänen teoksiaan on eri laitoksina ja eri kielillä ostettavissa ainakin sata. Tekijänoikeus näet vanhentui; Zweig pani pisteen tuotannolleen ja elämälleen ampumalla itsensä Brasiliassa 1942.

Suomeksi Shakkitarina on todella ilmestynyt uutena käännöksenä, ja käsitän, että myös ”Eilispäivän maailma” olisi tekeillä uudestaan suomeksi. Toivon että niin käy ja että löytyisi kustantaja ja lukijoitakin. Zweig nimittäin kuuluu näinä päivinä puheena olleisiin 100 parasta kirjaa kautta aikojen luetteloon, aivan kärkeen.

Koska hänen saksan kielensä on niin ihastuttavaa, suomensin muutamia kymmeniä sivuja aivan huvikseni. Jos joku haluaa lukea kirjan eikä saksa suju, ruotsinnos ja pari englanninnosta ovat ihan hyviä.

Ilmainen näyte (Zweig Eilispäivän maailma)

- - -

Olin päättänyt käyttää viimeiset kaksi viikkoa ennen jokavuotista vierailuani Verhaerenin maaseudun asunnossa Le Coqissa, joka oli pieni lomailupaikka Ostenden lähellä ja saman pidäkkeettömän hengen vallassa, joka vallitsi joka paikassa muuallakin. Onnelliset lomanviettäjät makailivat kirjavien katostensa alla rannassa tai kävivät uimassa, lapset lennättivät leijoja ja nuoret tanssivat kahvilan edessä rantapenkereellä. Kaikkien kansakuntien edustajat oleilivat rauhallisesti yhdessä, ja varsinkin saksaa kuuli paljon, sillä lähellä sijaitsevalla Reininmaalla Belgian rannikkoa oli suosittu jo kauan. Häiriötä aiheutti vain lehtipoika, joka huusi ostohaluja herättääkseen Parisin lehtien otsikkoja: Itävalta provosoi Venäjää, Saksa valmistelee liikekannallepanoa. Näimme että ostajat synkistyivät mutta vain vähäksi aikaa. Olimmehan totutelleet vuosia tällaisiin diplomaattisiin kiistoihin, ja aina ne sovittiin onnellisesti viime hetkellä ennen kuin asiat olisivat menneet liian vakaviksi. Miksi ei nyt kävisi samalla tavalla? Puoli tuntia myöhemmin näki samat ihmiset loiskuttamassa vettä ja huutelemassa toisilleen, leijat nousivat vain korkeammalle, lokit risteilivät kaiken yläpuolella ja aurinko nauroi lämpimänä ja kirkkaana rauhallisen maan yllä.

Mutta huonot uutiset kasaantuivat ja muuttuivat uhkaaviksi. Ensin Itävalta esitti Serbialle uhkavaatimuksen ja sai siihen välttelevän vastauksen, kruunupäät vaihtoivat sähkösanomia keskenään ja sitten liikekannallepano alkoi tuskin verhotusti.

Kylä alkoi käydä hermoilleni; joka päivä oli ajettava pienellä sähköjunalla Ostendeen hakemaan uutisia, jotka muuttuivat huonommiksi ja huonommiksi. Ihmiset kylpivät edelleen, hotellit olivat täynnä, rantapenger oli vieläkin täynnä kävelijöitä, nauravia, rupattelevia lomavieraita. Mutta nytpä nähtiin jotain uutta; nähtiin belgialaisia sotilaita, joita ei ollut koskaan ennen havaittu hiekkarannalla, ja konekivääreitä, joita koirat kiskoivat pienillä kärryillä, tämän valtion erikoisuutena.

Siinä vaiheessa istuin kahvilassa muutaman belgialaisen ystäväni kanssa, joista toinen oli nuori maalari ja toinen runoilija Crommelynck. Olimme viettäneet iltapäivän James Ensorin luona, joka oli Belgian suurin maalari, erittäin pidättyväinen ja vetäytyvä ihminen, joka oli paljon ylpeämpi vähäisistä ja vaivaisista valsseista ja polkista, joita hän sävelsi sotilassoittokunnalle, kuin mielikuvituksellisista tauluistaan, joissa värit hehkuivat. Hän oli näyttänyt meille taulujaan hyvinkin vastahakoisesti, koska hän pelkäsi, että jos joku ostaisi häneltä, hän itse joutuisi naurunalaiseksi tuhertelijana. Ystäväni kertoivat naureskellen, että hänen ajatuksensa oli myydä taulujaan kovaan hintaan ja sitten pitää ne hallussaan, sillä hän oli yhtä ahne rahalle kuin työlle. Joka kerta kun hänen oli pakko luopua taulustaan, hän suistui useaksi päiväksi epätoivoon. Kaikilla ihmeellisillä ilveillään tämä maanmainio Harpagon oli saanut meidät hyvälle tuulelle, ja kun sotilasosasto marssi ohitsemme konekiväärin eteen valjastettuine koirineen, joku meistä meni silittämään koiraa. Tämä ei ollut alkuunkaan upseerin mieleen, koska hänestä tuollainen sotilaallisen avustajan hyvitteleminen saattoi olla vaaraksi sotavoiman arvolle. ”Mitä tuo tuollainen marssiminen toimittaa?” joku meistä mutisi. Mutta toinen vastasi heti kiihtyneesti:” On varauduttava. Täällä sanotaan, että saksalaisten hyökkäyksen varalta.” ”Ei missään tapauksessa”, minä sanoin rehellisesti vakaumukseni mukaan, sillä siinä vanhassa maailmassa uskottiin vielä valtiosopimusten pyhyyteen. ”Saa tapahtua vaikka mitä, vaikka Ranska ja Saksa tuhoavat toisensa, mutta teillä belgialaisilla ei ole siinäkään tilanteessa mitään hätää!” Mutta joukkomme pessimisti ei antanut periksi. Kun Belgiassa oli määrätty tuollaisia toimenpiteitä, siihen oli pakosta olemassa selittävä syy. Vuosia sitten oli jo saatu vihiä Saksan yleisesikunnan salaisesta suunnitelmasta, jonka mukaan Ranskaan hyökättäessä myös Belgiaan oli hyökättävä kaikista ratifioiduista sopimuksista huolimatta. Mutta minäkään en antanut periksi. Minusta oli aivan naurettavaa, että samaan aikaan kun tuhannet tai kymmenet tuhannet saksalaiset nauttivat lomasta pienessä, vieraanvaraisessa Belgiassa, joka oli puolueeton maa, rajalla armeija odottaisi marssikäskyä.

”Typeryyksiä”, sanoin. ”Saatte hirttää minut tuohon lyhtypylvääseen, jos saksalaiset hyökkäävät Belgiaan.” Olen edelleen kiitollinen ystävilleni, jotka eivät ryhtyneet tuumasta toimeen, kun se päivä tuli.

Sitten tulivat heinäkuun ratkaisevat viimeiset päivät ja joka tunti saatiin ristiriitaisia uutisia – keisari Vilhelmin sähkösanomat tsaarille, tsaarin sähkösanomat keisari Vilhelmille, Itävallan sodanjulistus Serbialle, Jaurèsin murha Ranskassa. Tilanteen vakavuuden vaistosi. Äkkiä pelon jäinen tuuli puhalsi hiekkarannan tyhjäksi. Tuhannet ihmiset lähtivät hotelleista ja riensivät juniin ja suurimmat optimistitkin alkoivat kiireesti pakata laukkujaan. Itsekin ostin lipun heti kun kuulin Itävallan sodanjulistuksesta Serbialle, ja silloin oli korkea aika. Idän pikajuna oli viimeinen Belgiasta Saksaan. Seisoimme junan käytävillä kiihtyneinä ja kärsimättöminä ja kaikki puhuivat kaikille. Kukaan ei jaksanut olla hiljaa eikä lukea ja joka asemalla juoksimme junasta kuulemaan viimeisiä uutisia toivoen salaa, että jossakin väkevä käsi olisi ojentunut estämään kohtalottarien kulun. Emme vieläkään uskoneet sotaan emmekä varsinkaan hyökkäykseen Belgiaan. Olimme sivuuttaneet Belgian rajalla olevan Verviers’n ja aloimme ylittää rajalinjaa. Junaan tuli saksalainen miehistö, ja kymmenen minuutin kuluttua olisimme Saksan maaperällä.

Olimme jo lähellä Herbestahlia, joka oli ensimmäinen asema Saksan puolella, kun juna äkisti pysähtyi keskellä avointa peltoa. Ryntäsimme käytävän ikkunoihin. Mitä oli tapahtunut? Näin pimeässä tavarajunan toisensa jälkeen tulevan vastaan avovaunut pressukankaalla peitettynä niin että mielestäni alta erottuivat pelottavat tykit. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Tässä oli pakostakin kysymyksessä Saksan armeijan kuljetus. Mutta lohdutin itseäni ajattelemalla, että tämä toimenpide oli tehty vain kaiken varalle, liikekannallepanolla vain uhkailtiin menemättä niin pitkälle. Vaaran hetkellä toivontahto kasvaa aina valtavaksi. Viimein kuulimme merkin ”Reitti vapaa” ja juna vieri Herbestahlin asemalle. Hyppäsin portaat yhdellä loikalla saadakseni lehden ja nähdäkseni, mistä oli kysymys. Mutta sotilaat olivat ottaneet asemarakennuksen haltuunsa. Kun yritin odotussaliin, lukitun oven edessä seisoi valkopartainen ja vakava upseeri. Ketään ei laskettu sisään asemarakennukseen. Mutta olin jo kuullut sisältä miekkojen kalahtelun ja kolinan ja lattiaan satttuvien kiväärinperien äänet. Epäilyä ei enää ollut: Saksa oli hyökkäämässä Belgiaan vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta. Palasin täristen junaan ja ajoin kotiin Itävaltaan. Nyt ei ollut enää aihetta kysellä. Olin matkustamassa sotaan.

- - -

Seuraavan aamuna olin Itävallassa. Kaikilla asemilla oli kylttejä yleisestä liikekannallepanosta. Junat olivat täynnä juuri riveihin astuneita, viirit liehuivat ja Wienissä näin, että koko kaupunki oli mullin mallin. Ensijärkytys sotauutisesta – että jokin oli livennyt kenenkään sitä oikein haluamatta, paljolti ihmisten tahtoa vasten, diplomaattien kömpelöistä käsistä, kun nämä olivat huijanneet ja leikitelleet sodan ajatuksella – oli äkisti muuttunut innostukseksi. Kaduilla oli paraateja, lippuja, värillisiä nauhoja, ja musiikki raikui joka suunnasta, nuoret sotamiehet marssivat voitonriemuisina; heidän kasvojaan valaisivat hurraahuudot – ja he olivat juuri niitä matti meikäläisiä, joita ei tavallisesti koskaan huomattu eikä juhlittu.

Ja pysyäkseni totuudessa minun on myönnettävä, että oli vaikea paeta ihmisten majesteettista, hurmoksellista ja mukaansa vetävää voimaa. Niin paljon kuin vihaan ja vastustan sotaa, en soisi, että nuo ensimmäiset päivät olisivat jääneet minulta kokematta. Koskaan ennen kokemattomalla tavalla tuhannet ja sadat tuhannet ihmiset saivat yhteenkuuluvuuden tunteen, jota olisi tarvittu rauhan aikana. Kaupungissa asui kaksi miljoonaa ihmistä, maassa lähes viisikymmentä miljoonaa, ja tuolla hetkellä he tunsivat olevansa osa maailmanhistoriaa, hetkeä joka ei palaisi koskaan, ja kaikkia kutsuttiin heittämään oma mitättömän pieni itsensä hehkuvaan massaan puhdistumaan kaikesta itsekkyydestä. Veljeyden päihdyttävä tunne hukutti tuolla hetkellä alleen kaikki luokka- ja säätyerot ja toisistaan poikkeavat äidinkielet. Muukalaiset puhuivat toisilleen kadulla, toisiaan vuosikaudet vältelleet puristivat kättä, kaikkialla näki kiihtyneitä kasvoja. Jokainen yksilö koki pyhityksensä niin, ettei hän enää ollut erillinen persoona kuten ennen, vaan osa massaa, osa kansaa, ja henkilönä hän, ennen niin huomaamattomana, oli saanut merkityksen. Vähäinen postivirkailija, joka tavallisesti lajitteli kirjeitä aamusta iltaan, taukoamatta, keskeytyksittä maanantaista lauantaihin, konttoristi, suutari, kukin oli äkisti saanut elämäänsä romanttisen mahdollisuuden tulla sankariksi, ja naiset hurrasivat jo kaikille, jotka kantoivat asepukua, ja antoivat saman aseman niillekin, jotka joutuivat tässä vaiheessa syystä tai toisesta odottamaan. He tunsivat itsessään oudon voiman, joka oli nostanut heidät esiin jokapäiväisestä elämästään. Äitien suru ja naisten pelko olivat luonnollisia, mutta he häpesivät näyttää näitä tunteita tämän muodonmuutoksen keskellä. 

Mutta on täysin mahdollista, että tilanteen kiihkossa oli mukana muu, syvempi ja salaisempi voima. Ihmisyyden side kirposi niin nopeasti ja niin kertakaikkisesti, niin että pyörre kävi pohjaan asti ja nosti syvyyksistä pintaan ihmiseläimen piilotajuiset vietit – joita Freud nimittää niin tarkasti tulkiten ”paoksi kulttuurista”, halun särkeä lakien ja määräysten porvarillinen maailma niin että veren alkukantaiset voivat saavat raivota villeinä. Sekin on mahdollista, että näillä pimeyden voimilla oli osansa hurjaan hurmioon, johon kaadettiin kaikki – itsensä uhraamiseen ja viinaan, lippujen ja isänmaallisten iskulauseiden ikiaikaiseen vetovoimaan, miljoonien ihmisten salaperäiseen kiihkoon, jota voi tuskin kuvata sanoin, mutta joka tuolla hetkellä antoi villinä ja hurmioituneena voiman aikamme suurimmalle rikokselle.