Zweig 2

Tämän päivän sukupolvi, joka on kokenut vain toisen maailmansodan syttymisen, saattaa miettiä, miksi meidän kokemuksemme oli niin toinen. Miksi massat eivät 1939 räjähtäneet samaan hurmioituneeseen hulluuteen kuin 1914? Miksi he vastasivat kutsuun vakavina ja ratkaisunsa tehneinä, kohtalolleen ääneti antautuen? Eikö tilanne ollut sama ja eivätkö kysymyksessä olleet vielä pyhemmät ja korkeammat asiat kuin tässä sodassa, kun nyt taistellaan aatteista eikä vain rajoista tai siirtomaista?

Vastaus on helppo, koska vuoden 1939 maailmassa ei ole niin paljon lapsenomaista hyväuskoisuutta kuin oli 1914. Silloin ihmiset luottivat ehdottomasti johtajiinsa; Itävallassa kenenkään mielessä ei käynyt mitään niin luonnotonta, että korkein keisarimme Frans Joosef kahdeksankymmenenkolmen ikäisenä olisi johdattanut kansansa sotaan muutoin kuin välttämättömyyden pakosta, että hän olisi vaatinut alamaisiltaan sellaista veriuhria, ellei paha, kaamea ja rikollinen vihollinen olisi uhannut keisarikunnan rauhaa. Saksalaiset olivat puolestaan lukeneet keisarinsa tsaarille lähettämät sähkeet, joissa tämä taisteli säilyttääkseen rauhan; yksinkertaista ihmistä elähdytti vielä suuri kunnioitus arvohenkilöitä, ministereitä ja diplomaatteja kohtaan, koska he olivat viisaita ja rehellisiä. Jos nyt kerran tuli sota, se tuli vastoin omien valtiomiesten tahtoa; heistä itsessään ei vikaa löytynyt, itse asiassa ketään koko maassa asuvaa ei voinut moittia mistään. Rikolliset sodanlietsojat olivat siis vastapuolella; me olimme tarttuneet aseisiin pelkästään puolustaaksemme itseämme roistomaisia ja viekkaita vihollisia vastaan, jotka olivat ”hyökänneet” rauhaa rakastavan Itävallan ja Saksan kimppuun ilman vähintäkään ärsytystä. Vuonna 1939 taas tämä lähes uskonnollinen varmuus oman hallituksen rehellisyyteen tai vähintäänkin pätevyyteen oli kadonnut koko Euroopasta. Diplomatiaa inhottiin, koska katkerin mielin oli nähty, miten pysyvän rauhan mahdollisuus oli kavallettu Versaillesissa; monessa maassa muistettiin turhan tarkoin, miten häpeällisesti heitä oli petetty lupaamalla aseistariisuntaa ja salaisen diplomatian hylkäämistä. Itse asiassa vuonna 1939 ei ollut ainuttakaan valtiomiestä, jota joku olisi kunnioittanut, eikä yhtään, jonka varaan olisi voinut uskoa oman kohtalonsa. Vähäisin ranskalainen kadunlakaisija naureskeli Daladier’lle, ja Englannista oli kadonnut tykkänään usko Chamberlainin kauaskatseisuuteen Münchenin ja ”rauha meidän ajallemme” –viestin jälkeen. Italiassa ja Saksassa massat seurasivat Mussolinia ja Hitleriä hätääntyneinä: mihin he kuljettavat meitä? Ja eihän heillä ollut vaihtoehtoa, kun isänmaa oli vaarassa, joten sotilaat nostivat kiväärin olalle, naiset päästivät lapsensa matkaan, mutta heillä ei ollut toisina aikoina ilmennyttä uskoa uhrin väistämättömyyteen. He tottelivat mutta eivät riemuinneet. He marssivat rintamalle mutta vailla vanhaa haavetta sankaruudesta; ihmiset, kukin kohdallaan, tiesivät jo, että he olivat vain tavanomaisen poliittisen typeryyden uhreja, tai sitten asialla oli kohtalon aina yhtä vastustamaton ja käsittämätön voima.

Ja mitä suuret massat edes tiesivät sodasta vuonna 1914, noin puolen vuosisadan rauhan jälkeen? Ihmiset eivät tunteneet sotaa eivätkä olleet juuri ajatelleetkaan asiaa. Sodasta oli tullut legenda, välimatkan vuoksi sankarillinen ja romanttinen. Ihmiset näkivät edelleen koulun lukemistojen ja museoiden taulujen valossa; loisteliaita ratsuväen hyökkäyksiä kimaltavissa univormuissa, kohtalokas laukaus osui aina suoraan sydämeen ja koko sotaretki oli jyhkeä marssi voittoon. ”jouluksi kotiin”, sotilaat huusivat nauraen äideilleen kesällä 1914. Kuka olisi Itävallan kylissä ja kaupungeissa muistanut, millaista sota oikeasti oli? Ehkä enintään muutama vanhus muisti vuoden1866 taistelun nyt samassa sotaliitossa olevaa Preussia vastaan.  Miten nopea, veretön ja kaukainen sota se oli ollut, kun se oli loppunut ennen kuin ehti oikein alkaakaan ja verta oli vuodatettu niin vähän! Vauhdikas ja romanttinen retki, villi ja miehekäs seikkailu – sellaisena vuoden 1914 sota maalattiin yksinkertaisen ihmisen mielikuvitukseen, ja nuoret pelkäsivät vakavissaan jäävänsä vaille tätä elämänsä ihmeellisintä ja jännittävintä kokemusta; sen takia he tungeksivat kiireissään lippujen alla ja siksi he huusivat ja lauloivat junissa, kun heitä vietiin teurastettaviksi; punainen veri virtasi villinä ja kuumeisena koko kansakunnan suonissa. Mutta vuoden 1939 sukupolvi tiesi, mitä sota on. Se tiesi, ettei sota ole romanttista, vaan barbaarista. Se tiesi, että sotaa kestäisi vuosia vuosien jälkeen, eikä menetetty aika palaisi. Se tiesi, etteivät miehet hyökänneet vihollisen kimppuun tammenlehvien ja nauhojen koristelemana, vaan viipyisivät viikkokaupalla taisteluhaudoissa ja korsuissa syöpäläisten seassa liejussa hulluina janosta, ja sotilaat murskaantuisivat tai silpoutuisivat näkemättä vihollista koskaan. Lehdet ja elokuvat olivat jo tutustuttaneet ihmiset tuhon uusiin, saatanallisiin keinoihin, ihmiset tiesivät, miten suunnattomat panssarivaunut jauhoivat murskaksi eteensä osuneet haavoittuneet, ja miten lentokoneet surmasivat naisia ja lapsia heidän omiin vuoteisiinsa. He tiesivät, että sieluttomaksi koneistettu sota olisi vuonna 1939 tuhat kertaa julmempi, epäinhimillisempi kuin ihmiskunnan kaikki edelliset sodat. Yksikään vuoden 1939 sukupolveen kuuluva ei enää uskonut Jumalan säätämään sodan oikeutukseen, ja mikä pahinta, enää ei uskottu sodalla aikaansaadun rauhan oikeudenmukaisuuteen eikä pysyvyyteen. He nimittäin muistivat turhan hyvin edellisen sodan tuloksen, eli köyhyyden, joka saatiin rikkauden sijaan, katkeruuden tyydytyksen asemesta, nälänhädän, inflaation, vallankumoukset, kansalaisoikeuksien menettämisen, valtion orjuuttajana, hermot repivänä epävarmuutena, kaikkien epäluottamuksen kaikkia kohtaan.

Se oli ero. Vuoden 1939 sodalla oli sielullinen sisältö, koska kysymyksessä oli vapaus ja oma moraalinen liikkumatila; ja aatteen puolesta taistelevasta tulee kova ja kohtalonsa valinnut. Vuoden 1914 sodassa taas ei tiedetty mitään tosiasioista, vaan aika palvoi vielä harhoja, oikeudenmukaista ja rauhaisaa maailmaa. Ja onnea tuottavat vain harhat, ei tieto. Sen takia uhrit marssivat tammenlehviä kypärissään riemumielin kohti raunioita niin että kadut jyrisivät ja kipinät lentelivät kuin juhlapäivinä.

Itse en sortunut tähän nopeasti iskevään isänmaallisuuden hurmioon, eikä se johtunut siitä, että olisin pystynyt poikkeuksellisen viileään harkintaan, vaan syynä oli aikaisempi elämäntapani. Vielä kaksi päivää sitten olin ollut ”vihollismaassa” ja vakuuttunut siitä, että Belgiassa suuret joukot olivat yhtä rauhaa rakastavia ja tietämättömiä kuin omat maanmieheni. Lisäksi olin viettänyt niin kansainvälistä elämää, etten pystynyt äkkiä, yhden yön nukuttuani, vihaamaan maailmaa, joka oli omani yhtä paljon kuin isänmaani. Olin aina suhtautunut epäluuloisesti politiikkaan ja keskustellut viimeksi kuluneina vuosina lukemattomia kertoja ranskalaisten ja italialaisten ystävieni kanssa kuvitellun sodan mielettömyydestä. Olin saanut suhteellisen tehokkaan rokotuksen isänmaallista kiihkoilua vastaan ja siksi ensimmäisten tuntien kuumeeseen valmistautuneena olin täysin varma tämän taitamattomien diplomaattien ja tunnottomien sotatarvikkeiden tuottajien aiheuttaman sodan vastustamisesta niin että pidin kiinni yhtenäisen Euroopan tavoitteistani.

Niin olin alusta alkaen sisäisesti varma maailmankansalaisuudestani; valtion kansalaisena toimiminen olikin vaikeampaa. Vaikka olin vasta kolmekymmentäkaksivuotias, minulla ei ollut tuossa vaiheessa mitään sotilaallisia velvollisuuksia, koska minut oli hylätty armeijaan soveltumattomana kaikissa kutsuntatilaisuuksissa ja olin jo silloin ollut asiasta kovin hyvilläni. Näiden ratkaisujen ansioista säästyin tuhlaamasta vuotta järjettömään asepalveluun ja lisäksi ajatus murhavälineiden käytön opettelemisesta tällä vuosisadalla oli mielestäni jälkeenjääneisyydessään rikollinen. Tämän vakaumukseni johdosta minun olisi pitänyt toimia oikein ilmoittautumalla aseistakieltäytyjäksi omantunnon syistä, mutta Itävallassa tuollainen toiminta olisi aiheuttanut ankarimman kuviteltavissa olevan rangaistuksen ja vaatinut marttyyrin sielunlujuutta. Nyt on niin – enkä häpeä tunnustaa sitä – että luonteessani ei ole lainkaan sankaruutta. Luontainen vastaukseni kaikkiin vaarallisiin tilanteisiin on aina ollut pakoon lähteminen, eikä tämä ollut ainoa kerta, kun sain sietää varmaan oikeutetun moitteen päättämättömyydestä, eli juuri saman kuin menneiden vuosisatojen kunnioitettu mestarini Erasmus Rotterdamilainen. Toisaalta minulle oli yhtä sietämätöntä odottaa verrattain nuorena miehenä, että minut kiskottaisiin esiin yksinäisyydestäni ja pantaisiin johonkin mahdottomaan tehtävään. Siksi haeskelin sellaisia toimia, joissa voisin tehdä jotain hyödyllistä muta ei sotilaallista, joten muuan upseeriksi kohonnut ystäväni hankki minulle toimen työpaikastaan sota-arkistosta. Olin työssä kirjastossa, jossa kielitaidollani oli käyttöä ja toimitin ja parantelin myös yleisölle osoitettuja ilmoituksia – eli myönnän kernaasti, etteivät tehtäväni olleet kunniakkaita, mutta mielestäni tämä oli kuitenkin parempaa kuin työntää pistin venäläisen maalaismiehen mahaan. Mutta se oli ratkaisevaa, että kun työni ei suorastaan käynyt voimille, saatoin uppoutua käsitykseni mukaan tärkeimpään sotatoimeen valmistautumalla siihen hetkeen, jolloin ymmärrys herää.

Asemani wieniläisten ystävieni joukossa oli paljon vaikeampi kuin toimipaikalla. Heidän kokemuksensa Euroopasta kokonaisuutena oli rajallinen ja pelkästään saksalaisuuden sisällä eläen useimmat kirjailijamme arvioivat tehtävistään tärkeimmäksi massojen innostuksen lujittamisen ja sodan kauneuden korostamisen runollisen nostoin tieteellisistä ideologioista. Lähes kaikki saksalaiset kirjailijat Hauptmannin ja Dehmelin johdolla tunsivat velvollisuudekseen toimia samalla tavoin kuin muinaisten germaanien runonlaulajat nostattamalla lauluilla ja runoilla hyökkäävien sotilaiden kuolemankiihkoa. Runoja tulvi, ja loppusoinnut oivat sota ja voitto, Krieg und Sieg, ja kuolema ja pakko Not und Tod. Runoilijat vannoivat juhlallisesti, etteivät olisi enää milloinkaan missään tekemisissä ranskalaisen tai englantilaisen kulttuurin kanssa. Sehän oli kaikki mitätöntä ja arvotonta verrattuna saksalaiseen luonteeseen, Saksan taiteeseen ja saksalaiseen ajatteluun. Mutta oppineet olivat vielä pahempia. Filosofien ainut viisaus oli väite, että ”teräskylpy” estäisi tehokkaasti kansaa menettämästä ponttaan. Lääkärit liittyivät joukkoon ja ylistivät proteesejaan niin tavattomasti, että oikein teki mieli antaa amputoida kätensä tai jalkansa, jotta saisi aidon tilalle apulaitteen. Eri uskontojen papit eivät liioin halunneet jäädä toisia huonommiksi ja käyttäytyivät joskus kuin riivaajien saastuttamat, ja he olivat samoja miehiä, joiden järkeä, luovia kykyjä ja humaania elämäntapaa oli ihailtu vielä viikko tai kuukausi sitten.

Järkyttävintä tässä hulluudessa oli ihmisten vilpittömyys. Koska suurin osa heistä oli sotapalvelukseen liian vanhoja tai soveltumattomia, he pitivät moraalisena velvollisuutenaan edistää kaikin käytettävissään olevin keinoin sotatoimia. Kaikki heidän aikaansaannokset olivat kielen ja siis kansan ansiota. Siksi he halusivat palvella kansaa sen kielellä kertomalla kansalle, mitä kansa halusi kuulla, nimittäin että oikeus oli vain heidän puolellaan tässä kamppailussa ja vääryys oli vastapuolella, että Saksa kulkisi voittoon ja vihollinen kokisi häpeällisen tappion – välittämättä vähääkään siitä, että näin toimiessaan he pettivät runoilijan todellisen tehtävän, joka on ihmisyyden ja koko ihmiskunnan ylläpitäminen. Luonnollisesti moni tunsi suussaan omien sanojensa nostattaman sapen kohta, kun alkuinnostuksen huurut alkoivat haihtua. Mutta sodan ensimmäisinä kuukausina eniten huomiota saivat ne jotka metelöivät kovimmalla äänellä, ja siksi he kiljuivat järjettömänä kuorona tuolla ja täällä ja joka paikassa.

Ajattelin että tyypillisin ja liikuttavin esimerkki tästä rehellisestä ja samalla järjettömästä hurmioitumisesta oli Ernst Lissauer.  Hän kirjoitti lyhyitä, iskeviä ja hauraita runoja ja oli ihmisenä niin hyväntahtoinen, ettei parempaa voi kuvitella. Muistan tänäkin päivänä, miten jouduin ponnistamaan peittääkseni hymyni, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Olin ylimalkaisesti kuvitellut hänen runojensa ytimekkyydestä ja äärimmäisestä lyhyydestä hänet laihana ja romuluisena nuorukaisena.

Sen sijaan asuntooni lyllersi pieni pulska mies, hilpeät kasvot ja kaksinkertainen kaksoisleuka, täynnä itsetietoisuutta ja vaahtoisaa intoa, änkyttämässä kiireessään ja niin runouden valtaamana, ettei mikään pystynyt estämään häntä siteeraamasta kerran toisensa jälkeen omia säkeitään. Mutta hänestä piti väkisinkin kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta, koska hän oli lämminsydäminen, toverillinen, rehellinen ja paholaismaisen uppoutunut runouteensa.

Hän oli varakkaan saksalaisen perheen poika, käynyt koulunsa Berliinissä Fredrik Wilhelmin lyseossa ja arvatenkin preussilaisin eli siis syvimmin preussilaisuuteen antautunut kaikista tuntemistani juutalaisista. Hän ei puhunut mitään muuta elävää kieltä kuin saksaa eikä ollut koskaan käynyt Saksan ulkopuolella. Saksa oli hänen maailmansa ja mitä saksalaisempi mikä tahansa asia tai ilmiö oli, sitä enemmän se riemastutti häntä. Hänen sankareitaan olivat York, Luther ja Stein, Saksan vapaustaistelu 1813 hänen mieliaiheensa ja musiikillinen jumala Bach, jota hän soittikin sievästi pienillä, lyhyillä, paksuilla, sienimäisillä sormillaan. Ei kukaan tuntenut Saksan runoutta yhtä hyvin kuin hän eikä ollut niin rakastunut, niin lumoutunut saksan kieleen, ja kuten monet Saksan kulttuuriin myöhään astuneet juutalaiset hänkin uskoi saksalaisuuteen enemmän kuin saksalaisista hartain.

Kun sota syttyi, hän kiirehti ensi töikseen kasarmille ilmoittautumaan palvelukseen. Voin hyvin kuvitella, miten kersantit ja korpraalit nauroivat, kun pyylevä herra puuskutti portaissa. Hänet hylättiin käden käänteessä. Lissauer oli epätoivoissaan, mutta hän toivoi toisten tavoin kykenevänsä palvelemaan Saksaa ainakin muusallaan. Kaikki lehteen painettu tai armeijan kuuluttama oli hänelle jumalan sanaa. Hänen maansa kimppuun oli hyökätty ja vihollisista pahin oli – Wilhelmstrassen ulkoministeriön mukaan - petollinen Sir Edward Grey, Britannian ulkoministeri. Tämä tunne – että Englanti oli perivihollinen ja sotaan syyllinen, sai asun hänen ”Vihalaulussaan” (Hassegesang gegen England) – minulla ei ole sen tekstiä tässä käytettävissäni – jossa lyhyin, vaikuttavin säkeistöin nostatettiin vihaa Englantia vastaan ja vannottiin ikuinen vala, ettei Englanti saisi koskaan anteeksi ”rikostaan”. Pian oli kammottavan selvää, miten helppoa on nostattaa vihaa (tämä sokaistunut, lihava pieni juutalainen Lissauer ennakoi Hitlerin keinot). Runo räjähti kuin pommi ammusvarikolla. Ehkä mikään toinen saksalainen runo, ehkä ei edes Reinin vahti (Das Wacht am Rhein) levinnyt yhtä nopeasti kuin tämä pahamaineinen Vihalaulu. Keisari oli hurmaantunut ja myönsi Lissauerille Punaisen Kotkan ritarikunnan kunniamerkin, runo julkaistiin kaikissa sanomalehdissä, opettajat lukivat sen koulussa ääneen lapsille, kunnes kaikki osasivat vihan vuodatuksen ulkoa. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, runo sävellettiin ja sovitettiin kuorolle ja sitä laulettiin teattereissa niin, ettei Saksan 70 miljoonan asukkaan joukossa ollut ketään, joka ei olisi osannut Vihalaulua alusta loppuun ja pian sen tunsi koko maailma, tosin vähemmän innostuneena. Yhdessä yössä Ernst Lissauer sai suuremman maineen kuin kukaan toinen sotarunoilija – mutta aikanaan tietysti tuo maine poltti häntä kuin tarun Herakleen myrkytetty ihokas. Nimittäin kohta kun sota oli ohi ja kauppiaat alkoivat rakentaa uudelleen kauppasuhteitaan ja poliitikot tekivät rehellisiä yrityksiä ymmärtää toisiaan, ikuista vihollisuutta Englannin kanssa julistanut runo haluttiin tukahduttaa kaikin keinoin. Ja oman syyllisyyden helpottamiseksi ihmiset ristiinnaulitsivat onnettoman ”Viha-Lissauerin” ainoana syypäänä sodan alun hysteriaan, vaikka todellisuudessa kaikilla oli ollut sama tauti vuonna 1914. Kaikki häntä vuonna 1914 juhlineet käänsivät hänelle korostetusti selkänsä vuonna 1919. Lehdet lakkasivat julkaisemasta hänen runojaan, ja kun hän tuli kaltaistensa seuraan, täydellinen hiljaisuus laskeutui. Lopulta Hitler karkotti hänet Saksasta, johon hän oli kiinnittynyt sydämensä jokaisella säikeellä, ja hän kuoli unohdettuna, yhden runon onnettomana uhrina noustuaan huiman korkealle ja jouduttuaan singotuksi syvyyteen.