Timantteja satoi

Uutinen jäi huvittamaan. Uranuksessa ja Neptunuksessa ja mahdollisesti Saturnuksessa ja kukaties muuallakin ja kenties joka paikassa sataa timantteja. Ei siihen tarvita kuin vetyä ja hiiltä, vähänlämmintä ja pikkuisen painetta. Jo koulussa kerrottiin, että timantti on hiilen ja siten lyijykynän grafiitin muoto.

Asia ei ole erikoisen varma. Sikälikin on turha lähteä liikkeelle ämpärin kanssa.

Sama lähde –BBC – kertoi että Suomen pankeissa ollaan pako kauhunvallassa, kun uuden softan (CFD) ansiosta kuka tahansa voi ryhtyä kaksinkertaistamaan tulojaan, eikä miljonäärin tulevaisuutta voi oikein välttää. Kysymyksessä on trading, differenssikauppa, eli juuri se, mitä eräät ovat tehneet aamusta iltaan kolmesataa vuotta. Tunnetusti ensimmäinen hintavaihteluilla havittelun kohde oli tulppaanin sipuli.  Hollannin pankkimiesten ratsulähetit kiikaroivat Biskajan lahden lähellä odottaen laivoja tuleviksi Maustesaarilta.

Olen antanut kerran elämässäni pörssivihjeen, sukulaiselle. Yli kymmenen vuotta sitten sanoin, että voisi olla hyväajatus ostaa Koneen osakkeita. Entiedä mitä tapahtui. Itse en ole osakkeita ostanut. Sen olen tunnustanut kerran ennenkin, että pajatsoa olen pelannut. Se tapahtui Lappajärvellä vuonna 1958. Kaksikymmentä vanhaa markkaa eli kolikko meni takaressuun kansanterveydelle. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Kiskalla joskus tyrkytetään veikkaus- ja lottokuponkia, johon sanon mahdollisimman ystävällisesti että kiitos ei. Yhdelle sanoin, ettei nyt sovi, kun minulla on kovarianttien parametrin estimointi kesken ja että miten sitä vanha mies nyt veikkaisi ottamatta huomioon Gaussin-Markovin yhtälöä. Myyjä otti nokkiinsa ja sanoi että seuraava asiakas.

Otsikko on tuttu kirjallisuudesta. Olen lukenut A.E. Järvisen tuon nimisen eräkirjoituksen. Tuntsalla pudotteli pikkuisen lunta. Järvinen oli siitä hyvä kirjailija, että hän kirjoitti saman novellin aina uudestaan. Kun kerran toimitin Haanpäätä, jouduin ensin ryhmittelemään jutut. Niitä tuli kymmenen ryhmää, toisistaan paljon poikkeavia.

Paras novellistimme on edelleen Juhani Aho. Hänellä on paljo esimerkkejä siitä, ettei aihetta eikä asiaa tarvita lainkaan. Tulos voi olla silti mainio. Suosikkini on ”Kosteikko, kukkula ja saari”.

Se näyttäisi olevan tuokiokuva ja vain hauraasti kiinni omissa kokemuksissa, mutta kun sen on lukenut, sen muistaa viisikymmentä vuotta.

Tekstien toimittamisessa on sellainen taika, joka taas tätä nykyä unohtuu usein. Paukkutehoja pitää varoa. Vaikutus on usein sama kuin pienen dynamiittipanoksen. Ääni voi olla komea, mutta kohteesta ei jää jäljelle kuin riekaleita.

Vielä vaikeampi on tämä Ahon suurenmoinen taito, joka muuten saattaa olla peräisin Tshehovilta. Järnefeltin pojat ja äiti seurasivat myös Tshehovia ja käänsivätkin hänen tekstiään lennosta.

Se on tämä sävellystä muistuttava piirre: mitä tulee minkä jälkeen. Kovin monella kirjoittajalla on kyky kirjoittaa hyvä lause ja tuhota se seuraavalla lauseella. Jos haluaa sanoa tekstissään kaksi asiaa, voi olla hyvä sijoittaa ne esimerkiksi alkuun ja loppuun.

Älkää muuten ruvetko rikastumaan pörssissä älkääkä tavoitelko timantteja taivalta. Elämän suurilla asioilla ei ole hintaa, kuten Ahokin tuolla lastullaan ohimennen todistaa.