Kurjensaari

Kirjailija Matti Kurjensaarta kiehtoi nimitys ”vapaa intellektuelli”, koska hän oli mielestään sellainen.

Olin itse Tammessa pidetyssä tilaisuudessa, jossa lopulta esiintyi myös harmistuneita äänenpainoja. Matti Kurjensaari puhui loistavasta Paavolaisesta, josta hän oli  julkaisemassa kirjaa. Paikalla ollut Sirkka-Liisa Virtamo, lehtinainen ja myöhemmin juristi, sanoi laupiaasti, että ”ja sinä Matti olet täi Paavolaisen frakissa”.

Paavolainen putosi ja alkoholisoitui samaan syytteeseen, jonka kanssa Väinö Linna ja Paavo Rintala joutuivat taistelemaan, tavallaan myös Hannu Salama. Syyte oli: tämä ei ole totta!

Olen itse kuunnellut ainakin neljää varsin uskottavaa henkilöä, jotka olivat olleet Paavolaisen kanssa samoissa hommissa sodan aikana ja totesivat tämän vääristelleen mielipiteitään ”Synkässä yksinpuhelussa”- Jatkosodan alun riemukkaina vuosina hän oli ollut kovasti ryssää vastaan, ja ennen sotia hän oli tarvittaessa kovasti isänmaallinen, muun massa lyttäämässä Pentti Haanpäätä (”Kenttä ja kasarmi”).

Nyt tiedämme paljon enemmän Paavolaisen naissuhteista (Hertta Kuusinen) ja muistakin suhteista. Tiedämme että työpaikalla Radiossa hänellä oli pölyisen ikkunaverhon takana ginipullo, josta hän veteli siivuja pitkin päivää.

En todella tiedä, kuka keksi julkaista Paavolaisen kirjat neljänä niteenä 1961. Koska tempaus liittyi Eino Leinon palkintoon, katse kohdistuu Eino S. Repoon, joten julkaisupäätös ei voinut tapahtua Heikki A. Reenpään tietämättä. Heikin keskeinen työ, jota Otavan historioissa ei ole aina tunnistettu, oli vehkeillä setiensä selän takana. Näitä setiä olivat Hannes ja Kari. Sitten oli serkku, Olli.

Olen esittänyt kirpeitäkin mielipiteitä Paavolaisesta. Tosiasia on kuitenkin se, ettei hänelle ollut vertaista edes lähimaissa. Tietopohjan aukkoisuus ja tekstin häilyvyys tekevät siitä erikoisen luettavaa. Suhtautuminen Hitlerin valtakuntaan ja Stalinin maahan, jossa hän kävi juuriennen sotaa, on samanlainen kuin hänen suhtautumisensa kaikkeen muuhunkin, kaksijakoinen, monimielinen, empivä. Samaa mieltä itsensä kanssa hän oli oikeastaan vain haukkuessaan kavereitaan mm. lapsellisiksi narsisteiksi, mitä hän oli siis itse.

Kurjensaari on antikvariaattien kuningas. Hänen kaikkia kirjojaan saisi sekajauhon hinnalla, mutta kukaan ei lue niitä enää. Ehkä häntä eivät ottaneet aivan vakavasti muut kuin Suomen Kuvalehti, koska häntä pidettiin hidasliikkeisenä höyhensarjalaisena.

Joihinkin saattoi vaikuttaa myös häikäilemätön Kekkosen palvonta. Muiden ruhtinasarkkipiispojen tavoin Kekkonen vaihtoi suosikkeja usein ja nauroi makeasti, kun nämä kävelivät nyrkkiin. Jos Kekkonen talutti intellektuellin tai taiteilijan side silmillä johonkin ja sanoi että hyppää, siinä on oja – niin kyllä siinä oli lautaseinä.

Kurjensaaren kuvaukset 1950-luvun ja 1960-luvun suurista nimistä ovat hauskoja ja opettavaisia. Äsken luin nuorison tunteiden tulkista Irwin Goodmanista, joka saa kirjoittajalta paljon ymmärrystä, koska oli hämeenlinnalainen. Aamulla luin suurlähettiläs Tuomiojan varhaiskypsästä pojasta, jonka mielenosoitus Persian shaahia vastaan ei vaikuttanut tätä eikä tuota. Eilen luin povauksia Mauno Koiviston tulevasta poliittisesta urasta (1971).

Jotkut maininnat ovat hauskoja. Lanneveteläinen Tarmo Manni lauloi esiripun takana lottakuoron sopraanoa, vaikka koti oli poliittisesti, siveellisesti ja toisten alkoholinkäyttöä ajatellen vähintäänkin epäilyttävä. Mutta poika lauloi hyvin ja oli esiintymishaluinen.

Ja se on hyvä muistaa, että ensin unohtuvat psykiatrit (Martti Paloheimo ja Toivo A. Pihkanen).